San Blas on Kuna-intiaanien autonominen alue. Heimo on noin 45.000 ihmisen kokoinen. Saivat itsehallinnon 1920-luvulla kapinan ja USA:n avulla. Vierailimme illalla pienenssä inkkarikylässä joka täytti 125 vuotta. Kylä sijaitsi saarella joka oli halkaisijaltaan muutama sata metriä. Oli kyllä mieleenpainuva paikka. Juhlakoripallo-ottelu omat tytöt vastaan naapurisaaren tytöt oli menossa. Omat voittivat. Saarella oli 2 diskoa ja 1 baari. Kun istuin baarissa muovituolilla, tähtitaivaan alla, inkkarilapsia ympärilläni, oluttölkki kädessä tuntui siltä että nyt olen kaukana kotoa.
Saarella ei ollut muuta kuin bambumajoja ja urheilukenttä sekä koulu. Ja bambupuhelinkioski. Aivan uskomaton paikka, täynnä onnellisia ja iloisia lapsia, vanhuksia ja siltä väliltä.
Matka jatkui noin 30 tunnin merimatkalla Cartagenaan, Colombiaan. Alkuyön makasin kannella ja katselin tähtitaivasta. Linnunrata loisti vyönä....
Aluksemme oli saksalainen Stahlratte niminen kuunari. Sen omisti joku säätiö ja vakiomiehistönä oli kolme elämäntapaintiaania, kippari Ludwig, perämies Andrew ja kokki Katja. Heillä ei muuta kotia ole vaan alus on heidän ainut. Olivat matkalla jonnekin, kolme vuotta oli kulunut kuskatessa motoristeja ja reppumatkailijoita Panamasta Cartagenaan. Nyt oli viimeinen reissu menossa. Aivan ihania typpejä.
Huomenna on tiedossa mopojen osalta paperitöitä. Jos saadaan ajoissa tehtyä niin matka jatkuu. Jos ei niin matka jatkuu ylihuomenna. Aivan sama koska nyt meikäläinen tietää miksi täältä tulee niin paljon miss universumeita. PanAmerica siirtyy vanhan kaupungin keskustaan ja palaa asiaan taas.
1 kommentti:
Minkä kirjailijan sinussa Suomi on menettänytkään kun lähdit paperikonebisnekseen.Hyviä tilannekuvauksia.Hauskoja ja mielenkiintoisia lukea.Kyllä niitä täällä Pansion ruokapöydässä päivittäin ruoditaan ja väritetään.
Jos on tyttö ollut kainalossa niin parhaimmat jo puhuvat Suomeen tuomisesta.
Samaan malliin.Tulehan joskus terveenä "kotiin".t.Topi
Lähetä kommentti