Testamentti

Mika saa 11 keski-ian ohittanutta miesta ja 1 naisen ajamaan maailman pisimman valtatien, PanAmerican. Kotimatkan alkaessa talla Buenos Airesissa sita on aikaa ihmetella.
Olimmeko etsimassa kadonnutta nuoruutta, todistamassa itsellemme, tai jollekin toiselle jotain. Halusimmeko vaan ajaa moottoripyoralla, kadota hetkeksi oravanpyorasta.
Yhta vastausta on vaikea loytaa, se koostuu jokaisella varmaan monesta eri palasesta.
Kaikilla oli erilaiset taustat, erilaiset moottoripyorailytaustat ja kokemukset.
Omalta osaltani uskon etta eniten halusin nahda, kokea, haistaa ja maistaa maailmaa. Nain nopealla aikataululla ei ehdi tutustumaan mihinkaan perusteellisesti mutta joka paiva pystyi bongaamaan jotain uutta. Kokea hetkia, paikkoja, ihmisia, tunteita. Carpe Diem.
Ihmisten ystavallisyys, auttavaisuus, uteliaisuus yllattaa minut aina. Yhtaan uhkaavaa tilannetta en kokenut, vain hymyilevia ihmisia. Sellaista kai se on kun kohtaa ihmiset ihmisena eika panssarivaunulla.
Kiitan tassa kaikkia blogini lukioita siita etta olette jaksaneet lukea hopinoitani. Kiitos kaikista kommenteista, Urpon terveiset lammitti todella kesken synkan bensapumppuprojektin.
Kiitokset kaikille minun tukijoille, maallisen seka henkisen puolen. Ilman teita ei olisi hommasta tullut mitaan.
Kiitokset Motomarketin pojille ja Jukalle. Ilman teita olisin viela matkalla.
Kiitokset matkakumppaneille etta kestitte minua niin pitkaan.
Kiitokset kaikille yhdessa ja erikseen, meikalainen odottaa etta paasee kotiin ja saunaan.
Ehka "Hukassa Maailmalla" palaa jonkun toisen reissun yhteydessa.
PanAmerica vaikenee minun osalta lopullisesti ja ikiajoiksi.

Tulimaa

Jalleen kerran, ja viimeisen kerran, matkaan kello 7. Argentina-Chile tulli meni sujuvasti ja seuraavan vuorossa oli Magalhãesinsalmen ylitys. Salmi oli rasvatyyni ja lautalla aikaa kului puoli tuntia.
Olimme Tulimaassa. Tannepain oli ajettu 72 paivaa.
Vuorossa reilun 100 km soratiepatka ja sen jalkeen Chile-Argentina tulli. Tullissa oli monta bussia mutta ajoimme "moto primero"-tyylilla keulille ja papereiden kanssa sisaan.
Tullivirkailija sanoi etta heilla on tassa hieman lakko menossa eika voi auttaa meita. Saadimme silmiin labradorinkatseen ja kerroimme etta olemme ajaneet Alaskasta 3 kuukautta tanne ja huomenna lahtee kone kotiin. Tahanko tama nyt tyssaa. Tullivirkailija sanoi etta ehka tunnin paasta lakko keskeytyy, kutsuvat meidat sitten tiskille. Vajaan 10 minuutin paasta oli paperit leimattu ja matka jatkui. Sellainen lakko.
Viimeiset 2000 km oli ajettu pitkin pampasta, suoraa tieta tasangolla. Vajaa 100 km ennen Ushuaiaa maisema muuttuu virheeksi, puita ja pensaita nakyy ymparilla. Alkaa vuoristo lumihuippuineen. Tulimaa toivotti meidat tervetulleeksi kerrassaan upealla vuoristomaisemalla ja -tiella. Mielen valtaa rauha ja hyva olo. Ajelemme pikkuhiljaa ilta-auringon paisteessa kohti tien loppua. Tanne on ollut matka, taalla ollaan nyt.
Saavumme Ushuaiaan kello 20. Tie paattyy, olemme perilla. Jarmo, Tapsa ja Seppo odottavat meita perilla. Jalleennakemisen iloa, nainhan heidat viimeksi Calamassa. Vetaydymme kalaravintolaan juhlistamaan matkan viimeista iltaa.
Kirjoittelen tata taalla Ushuaian aamupaivassa. Tapsa ja Jarmo lahti aamulla Buenao Airesiin, mina lahden Sepon kanssa illalla samaan paikkaan. Huomenna illalla matka jatkuu sitten Luftwaffella Farnkfurtin kautta kotiin. Perjantai-iltana pitaisi sitten olla kotona. Arska ja Sirpa jaa tanne odottamaan aamu-unisten jalkijoukkoa ja huolehtimaan mopoistamme. Heilla paluulento on 23 paiva.
Hyvissa sielun ja ruumiin voimissa tanne paastiin. Porukka pysyi yllattavan hyvin sovussa, kasassa ja aikataulussa. Hienoja kavereita jokaikinen.
PanAmerica vaikenee mutta palaa viela kerran. Pysykaa kanavalla.

Lopuksi kaikille matkalaisille Ystavan Laulun sanat alkuperaiskaannoksena:

Jos sa eparoit oisko tuo
Joka tervehtien tulee luo
Tosi ystava laisinkaan
Mista sen tietaa saan
Tehkaa vuorille vaellus
Tama yhteinen ponnistus
Jonka ystavas kanssa jaat
Johan tietaa saat

Jos han pelkaa ja vaikertaa
Koska vasyy ja horjahtaa
Jos han huutaa kun sua ei nay
Vieras kanssasi kay
Ala sorru sa pilkkamaan
Vaikka on han mies tasamaan
Han ei sovi sun seuraasi
Eika lauluusi

Jos han vierellas kalpenee
Mutta sisulla etenee
Jos han katensa ojentaa
Kun sun oikein on vaikeaa
Jos han rinnallas taistelee
Yhdes huipulta katselee
Silloin tiedat sun loytavan
Tosi ystavan

Kiinalaiset sakset

Otin matkalle mukaan hammasharjan lisaksi kynsisakset. Muutaman kerran olen kynsia leikannut, sormista ja varpaista. Eraana paivana (taisi olla Santiagossa) katselin varpaankynsiani ja totesin etta ovat lyhentamisen tarpeessa. Siis Valintatalosta matkalle vartavasten hankitut sakset esiin ja toihin.
Mutta, mutta.... Sakset ovat jo tylsat, jauhavat kynsia leikkamisen sijan. Jauhan kynnet lyhyeksi mutta mielenI valtaa synkat mietteet.
Kotona on perintokalukynsisakset jotka ovat toimineet moitteettomasti koko aikuisikani. Ja Valintatalon kiinalaiset ei kesta yhta reissua. Mihin maailma on menossa.
Ajelen Santiagosta etelaan, paakopan tayttaa mystinen parina. Epailen etta kyparani on saannut yhteyden pahasisuiseen noita-akkaan mutta eihan se...
BMW merkkisen kyparan palla oleva ilmanohjain on puoliksi irronnut ja parisee siina ilmavirrassa. Ei auta kun tunkea korvatulpat syvemmalle korviin. Ilmanohjain ei lahde irti, toinen paa on niin lujassa, niin lujassa.
Tauolta valmistautuessa vetaisen BMW rally pro 2 ajoasun takin vetoketjun kiinni. Kateen jaapi vetoketjun vedin. Kiroan kaikki maailman merkkituotteet ja laitan vetimen tilalle nippusiteen. Saksalaista laatua kiinasta kai, hmmm........
Mexicosta ostetun kameran naytto hajosi. Ei itsestaan, johonkin sen olen varmaan kolauttanut kun on ollut ilta-asun rintataskussa. Kertakayttokamaa nakojaan. Loppumatkan kuvat onkin mielenkiintoista nahda, kamerassa kun ei ole etsinta vaan kuvat taytyy nyt ottaa sillai suurinpiirtein sinnepain.
Eli tama oli kahden kameran reissu. Meikalaisella alkaa olemaan nayttava kokoelma rikkinaisia digikameroita. Ei kuitenkaan yhta nayttava kuin Ruotsalon kadonneiden kannykoiden kokoelma.
EIKO KUKAAN TEE ENAA MITAAN KUNNOLLISTA KAMAA.

Matka jatkuu

Aamulla puoli seitseman kone tulille ja kohti etelaa. Lampoa hieman ennemman kuin edellisena aamuna. Tie suurimmaksi osaksi hyvaa asvalttitieta. Laitan mittariin 120 km/h, tunnin paasta siina on jo 140 km/h. Muuta liikennetta ei juuri nay, muutaman rekan ohitan.
Tankkaan joka asemalla, noista asemista kun ei tieda onko auki vai ei. Ja bemari on melko janoinen noissa nopeuksissa. Mittan noin 7 litran kulutuksen yhdella valilla. Tankillisella 300 km siis.
Aurinko kun saa lisaa korkeutta niin bemarin kulku senkun paranee. Mittari nayttaa jumiutuneen 150 viivalle. Tuuli on takaa ja ilmakin lampenee. Meno maistuu ja maisema vaihtuu, aakeesta laakeesta muuttuu toisenlaseksi aakeeksi laakeeksi. Pohjanmaan pojat olisivat kateudesta vihreita.
Tie on suoraa ja sie vie Rio Gallegokseen. Siella Ari ja Sirpa on jaannyt odottamaan minua. Tarkoituksena on jatkaa Ushuaiaan.
Puolenpaivan aikaan tayttyy tripissa 600 km, aikaa kulunut 5 1/2 tuntia lahdosta. Reilu satanen jaljella treffipaikalle. Mittari jumiutunut 160 kohdalle.
Hieman yhden jalkeen kurvaan Rio Gallegokseen. Arska komentaa vauhtisokeuden riivaaman kuskin pois pyoran paalta ja paatamme jatkaa viimeiset vajaat 600 km huomenna. Kaikki kay minulle.
Kolme muuta pyoraa oli jatkanut aamulla kohti Ushuaiaa. Matkalta tulee tietoa, rajat vetaa lakosta huolimatta, lautta kulkee puolen tunnin valein. Nayttaa silta etta Ushuaiaan paastaan.
PanAmerica siirtyy vapaa-iltapaivalle ja palaa asiaan huomenna.

Atlantti

Aamu valkeni Barilochessa kylman kalseana. Ja tuntia liian aikaisin. Jotenkin ne kellot ovat vahemman Argentinassa kun Chilessa. Ei mene jakeluun, olisiko talviaika syyna? Mene ja tieda, liian iso kuorma nain pienelle koneelle.
(Tanaan selvisi etta kannykka, joka herattaa, on Buenos Airesin ajassa (+ 1 h) ja me ollaan Chilen ajassa, kasitan mutta en ymmarra)
Aamiainen on siis kello 7 eli tunnin paasta. Olkoot, syon matkanvarrella. Lahdin baanalle. Aamiaista soin sitten Techan kylassa kello 12. Mittarissa 380 km. Ei ollut avonaista kuppilaa ennen sita. Yksinaisen miehen, paiva puolitiehen, ehti ennen kuin huomaakaan.
Ei kulkenut ei. Ensiksi oli kylma kuin ryssan helvetissa. Pysahdyin muutaman kerran lisaamaan vaatteita kunnes ei ollut lisattavaa. Sitten alkoi nukuttamaan. Pysahdyin ja hakkasin paata sahkotolppaan. Ei virkistanyt mutta lisasi tajunnan tasoa, kokeilkaa.
Aamiaisen jalkeen eli iltapaivalla alkoi mies ja mopo kulkemaan. Tasankoa pitkin sivutuulessa 140 km/h, sivutuuli oli valilla niin kova etta taisi polvi kayda maassa. Meikalaiselle riitti ylangon tuulet, kaannos vasempaan ja kohti atlanttia. Ohitin ison jarven, Sarimenton kaupungin, oljykentan ja hups, edessa oli atlantti. Kaannos oikeaan kohti etelaa, edessa kyltti Ushuaia 1353. Loppurykaisya vaille valmista siis.
Katselin merta ja mietin etta tuota vetta pitkin paasen vaikka lahibaariini kotona, eli Wanhaan Rahtilaivaan. Siita kummallinen elementti tuo meri.
Painelen viela hetken pieneen kaupunkiin jonka nimi on Olivio-jotain. Yosija Hotelli Robertista, kamppa oli niin pieni etta piti kayda kaytavalla kaantymassa.
950 km, 12 tuntia, olisi voinut jatkaa mutta kun nuo yosijat on hieman epavarmoja seuraavien satasten aikana. Jain lepaamaan, ajatuksena lahtea aamulla aikaisin jatkamaan.
Illan vietin pitamalla seuraa hotellin baarimikolle. Ruokaa ei hotellista saanut mutta voileipia sai. Ja olutta.

Ajopaiva

Aamuseitsemalta sydamensiirron saanneen BMW:n kone tulille ja matkaan. Ajan keskustaan pain ja etsin kylttia "Ruta 5 sur". Sieltahan se loytyy ja matka etelaan alkaa. Tie on moottoritie, ruuvaan mittariin 120-140 km/h. Katse tiukasti eteen. Bensamittari nayttaa vahan mita sattuu, kayn varmuuden vuoksi tankilla kalibroimassa mittarin. Jonkun ajan paasta mittari nayttaa oikein, oppivaista sorttia.
Kyparassa soi Toni Wirtasen "Anna mulle piiskaa" ja Rammsteinin "Bestrafe Mich". Hieman masokistisia piirteita ajamisessa on mutta jossain vaiheessa tekee mieli hot dogia ja sorrun ylimaaraiseen taukoon. Ensimmainen tuhannen kilometria taittuu 10 tuntiin. Sita se on kun kay jatkuvasti tankilla ja istuu kahvilla.
Alkumatka oli hieman tylsaa maisemaa, sitten tienposkeen ilmestyi puita ja maisema muuttui makisemmaksi. Lumihuippujakin nakyi. Valdivian sellutehtaan laheisyyden aisti kun pollirekat lisantyi tiella.
Ouroron kaupungin kohdalla taitan vasempaan ja lahden ylittamaan Andeja. Todella upea reitti, maisemat kuin alpeilta, jarvia, lumihuippuja. Raja sujui ongelmitta ja iltayhdeksan aikaan saavuin Barilochen kaupunkiin. Taitaa olla talviurheilupaikkoja, majoituin Alpine Ski Hotelin. Naapuribaarissa iltapalaksi mustekalaraviolia. Iso pullo olutta ja unta kaaliin.
Aamulla valkeni etta taalla taita kello olla tuntia edella. Ei se mitaan, valoisaa riittaa iltakymmeneen.
Eilisen paivan saldo oli siis reilu 1200 km ja vajaa 14 tuntia tulleineen ja taukoineen. Taman paivan tavoite on ainakin 1000 km, karkiporukka on jossain arviolta 800 km paassa. Kohta ajetaan kiinni.
PanAmerica vaikenee ja jatkaa taka-ajoa.

Huh huh

Puoli neljalta oli Jaimen kanssa treffit Santa Lucian metroasemalla, ei nakynyt aijaa. Soitin tyopaikalle ja han sanoi etta juuri tuli viesti kentalata, paketti noudettavissa. Lahdettiin Jaimen tyokaverin autolla kentalle neljan korvilla. Soitettiin samalla BMW liikkeeseen voisivatko tehda pidempaa paivaa tanaan. Huoltopaallikko sanoi etta ei missaan tapauksessa liitot ja viranomaiset kieltavat sellaisen. Jaime sanoi etta kylla homma hoituu jos huoltopaallikko tekee niin kuin Chilelainen tekee.
Lentokentan DHL-toimipisteessa huomasi etta ohjeita oli tullut korkealta taholta. Paperit ja paketti toimitettiin heti kun astuin ovesta sisaan. Kukaan ei edes kysynyt mita asiaa tai kuka olet, kaikki tiesi. Jonon ohitse vaan.
Ja kaikki tama sellaisessa DHL-toimipisteessa missa ei paketteja luovuteta asiakkaille, vain jatkokuljetuksiin. Aivan uskomaton homma.
Kovaa ajoa bemariliikkeeseen, huoltopaallikko otti nyytin kadestani ja katosi. Kello tuli kuusi, ei nakynyt pyoraa. Lahdettiin laheiseen kauppakeskukseen ostamaan Agentiinan vakuutuksia. Huoltopaallikko sanoi etta han odottaa meita liikkeessa, haipykaa vaan. Jaime otti vakuutukset omiin nimiinsa kun niita ei myyty ulkomaalaisilla.
Seitseman korvilla soitettiin huoltopaallikolle ja han sanoi etta kaikki suomalaisten pyorat ovat kunnossa, koska tulette hakemaan. Siellahan pyorani oli pestyna ja kuntoon laitettuna.
Kylla tuli kevyt olo. Homma onnistui vaikkakin siihen tarvittiin ison terasyhtion johtoportaan apua. Ilman naita uskomattomia ihmisia olisin viela ensi viikolla taalla Santiagossa. Nyt lahden huomenna aamulla ajamaan kohti etelaa. Toivotaan etta vastoinkaymiset riittaa talta eraa.
Jaime antoi pienen Chilen lipun, "jotta muistaisit etta sinulla on ystava Chilessa".
Etta on ollut raskas viikko. Mutta omalla tavalla palkitseva. En vaihtaisi pois mistaan hinnasta.
PanAmerica vaikenee, ja siirtyy taka-ajo hommiin. Kirjoittelen kun loydan netin.

Toivo elaa

Puoli neljalta pitaisi menna kentalle hakemaan osaa. Jos tulli suostuis tekemaan senverran hommia. Ja bemariliike kiinnittamaan sen, voihan sen tehda itsekin.
Pieni on oljenkorsi mutta siita pidetaan kiinni.

Perhosia vatsassa

Kaveri soitti aamulla, uutisia lentokentalta. Minun paketti viedaan tulliin aamupaivan aikana ja jos kaikki menee hyvin niin puoleltapaivin tulee lisaa uutisia. Arvio oli etta kolmelta olisi paketti noudettavissa ja bemariliike menee kiinni kuudelta.
Jannaksi menee.
Ei auta muuta kuin odottaa. Voin vakuuttaa etta on hieman jannittynyt ja hermostunut olo. Kunhan vaan paasisi tien paalle ja kilometreja alle.....

Uskon huomiseen

Kaveri oli saanut suoran yhteyden DHL.n kentan paallikkoon ja han lupasi hakea paketin kontista ja kiikuttaa tulliin. Voipi olla etta huomisaamuna saan pakettini, ja mopon ajokuntoon iltaan mennessa. Silloin pitaisi ehtia Ushuaiaan ajoissa. Taas on toivonkipinaa rinnassa.
Tuo 19 paiva Ushuaiassa on pelkastaan taloudellinen asia. Ehdin muuttaa lennot sille paivalla juuri ennenkuin pumppu hajosi. Enaa ei saa muuttaa, pitaa ostaa uusi. Ja se voi maksaa mita vaan.
Kahtotaan mita uusi paiva tuo tullessaan.

Lopuksi kyparassani soinen Smile kappaleen sanat. Ne johdattavat minua talla hetkella eteenpain. Johdattakoon myos kotipoikia jos ovat pulassa.

Smile though your heart is aching
Smile even though it’s breaking
When there are clouds in the sky, you’ll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You’ll see the sun come shining through for you

Light up your face with gladness
Hide every trace of sadness
Although a tear may be ever so near
That’s the time you must keep on trying
Smile, what’s the use of crying?
You’ll find that life is still worthwhile
If you just smile

Tulli

Iloinen oli kohtaaminen paajoukon kanssa. Pojat olivat olleet keskustassa pitkalla paivallisella, mina istuskelin hotellin sisapihalla sixpacki seuranani. Lahdettiin laheiseen baariin parille, palattuamme tuhottiin Samin kanssa viela sixpackin rippeet.
Aamulla mopo Bemariliikkeeseen, siella lupasivat pistaa tyon alle kun osa saapuu. Bemariliikkeessa tavattiin asiakkaana oleva vanhempi herrasmies Jaime. Kayntikortissa lukee Executive Vice President ja firma on CAP S.A. Kaveri alkoi heti auttamaan minua, selvisi etta pumppu on tullut Chileen. Kaytiin DHL:n konttorissa ja siella kerrottiin etta pumppu on kontissa lentokentalla ja odottaa tullausta. Han pisti yhtionsa kuljetusvastuullisen hoitamaan pakettiani mahdollisimman pian ulos tullista, selvisi etta tulli on lakossa. Voihan Brestin jyrays olisi kapteeni Haddock sanonut.
Kuljetusvastaava lahti lentokentalle katsomaan mita voi tehda. Selvinnee viela tanaan iltapuolella. Pumppu tarvitaan huomenna jos aikoo ehtia Ushuaiaan keskiviikkoon mennessa. Bemariliike kun on kiinni viikonloppuisin. Valilla tuntuu etta eiko tokkiminen koskaan lopu.
Mutta en voi lakata ihmettelemasta ihmisten avuliaisuutta ja hyvatahtoisuutta. Tuollainen isokenkainen johtaja alkaa tuosta vaan hoitamaan resuisen suomalaisen asioita. Ja pelkastaan auttamisen halusta. Valilla nousee pala kurkkuun kun ajattelee naita asioita.....
Kirjoittelen lisaa kun tulee lisaa tietoa, siihen asti PanAmerica vaikenee.

Konttorihommia

Valkeni heti edellisen jutun jalkeen etta autokuskini ja apupoika oli konttorikalustealalla. Siispa hommiin, iltapaiva meni jossain virastossa kiinalaisia konttorituoleja kootessa. Ura alkoi asentamalla kumitassut jalkoihin, myohemmin sain vaativampia tehtavia mm. pyorien ja pumppujen asennusta. Hieman epailytti kun kravattimiehet kavi juttelemassa minulle. Mahtaako viela joutua putkaan kun painaa hommia ilman tyolupaa. Kiinalainen laatu loisti taallakin, viimeiset tuolit kasattiin silla mita torilta loytyi.

Iltaseitsemalta matka jatkui, laskeskelin etta ehditaan Santiagoon ennenkuin bemariliike menee kiinni. Ajelia alkuyosta muutaman tunnin kun ei matka oikein tahtonut edeta. Sitten selvisi etta pitaa viela toimittaa yksi poydanjalka Atacaman autiomaan lentokentalle, joten kello 2 jalkeen tienposkeen parkkiin, viltti esiin ja kolme miesta nukkui ahtaassa ohjaamossa aamuseitsemaan. Takuutoimituksen jalkeen matka jatkui ja Santiagoon saavuttiin iltakahdeksalta.

Rahdista maksoin hieman yli 300 egee, ei paha kun matkaa oli noin 1600 km. Tekee noin 20 senttia kilometrilta, samanverran kuin tyonantajani maksoi aikanaan. Eipa tainut pojat tilittaa rahoja tyonantajalleen vaan menivat omaan taskuun. Suotakoon se heille. Tosi mukavia ja reiluja kavereita. Ihme etta sellaisia aina loytyy kun tarvii.

Chile on huomattavasti vauraampi kuin aikaisemmat etela-amerikan maat. Pohjoisessa oli toki koyhempaa mutta Santiago on jo ihan kaupungin oloinen. Tasta maasta saa taas kunnon bensaa, menikohan bensapumppu jumiin likaisesta bensasta. Tieda hanta, kun kotiin paasen suoritan vainaalle ruumiinavauksen.

Sama hiekkaranta joka alkoi nakymaan Perussa jatkuu taalla Chilessa. Hieman ennen Santiagoa alkoi vihertaa, muutama kaktus ja pensas oli tienposkessa. Metsureille ei ole hommia taalla.

Motomarketista toimitettu bensapumppu oli lahtenyt tanaan Frankfurtista joten epailen etta se on taalla huomenna kuten on luvattu. Taytyy sanoa etta esimerkillista palvelua, viime vuonna yritin saada Otto Brandtilta Hondan etuvanne Sarajevoon samalla tavalla. Vastaus oli: "meilla ei ole sellaista palvelua". Sellainen palveluyhteiskunta Suomi on. Paitsi Motomarketissa.

Eli fiilikset taas odottavan positiiviset. Jos huomisen paivan aikana saadaan pyoran kuntoon ajan 19.11 kotiinlahtevien ryhman kiinni. Onnistunee paivassa kun painaa asenteella. Taalla olen kuitenkin kaksi yota joten huomenna tulee lisaa juttua, pysykaa linjalla.

PanAmerica vaikenee, mutta vain huomiseen.

Valoa risukasaan

Joopajoo, kaikkea sita vuorokauteen mahtuu. Eilen muu porukka lahti 3 jalkeen Antofagastoon, noin 200 km paahan. Meikalainen piti tulla perassa mopo avolavan kyydissa. Yksi avolava oli seissyt hotellin edessa koko paivan purkamassa jotain tavaraa ja sanoi etta ottaa mopon ja minut kyytiin. Kuski tuli kuitenkin kertomaan etta on problema ja voi lahtea vasta huomenna. Alkoi ahdistaa.
Kadulla seisoi Mauricio ja han ilmoittautui vapaaehtoiseksi auttamaan meikalaista. Sanoi etta kylla rahakin kelpaisi kun oli tyoton.
Soitettiin Joselle Santiaagoon joka oli BMW-spesialisti ja han antoi ohjeet mita pitaaa testata. Selvisi etta vika on varmuudella jumittuneessa bensapumpussa.
BMW Chile sanoi etta yhtaan pumppua ei ole maassa, kestaa vahintaan 10 paivaa saada sellainen. Netista nain etta Motomarketilla Turussa on yksi kaytetty 1150 GS myynnissa, soitin Jukka J:lle joka lupasi kayda aamulla katsomassa joutaisiko siita pumppu Chileen.
Yolla tuli soitto, pumppu on irti, DHL:lla kestaa rahti 2 vuorokautta Santiaagoon.
Aamulla tuli eilinen autokuski ja kysyi kelpaako kyyti viela. Yritin selittaa etta tarvis paasta Santiaagoon ja selvisi etta han on sinne menossa kun kerran asuu siella. Ajelee ilmeisesti tavaraa Calamaan ja Antofagastoon. Pyora tulee paluurahtina. Kysyin hintaa, han kohautti olkapaita ja viittoili voinko ajaa matka puoleksi. Saas nahda mita reissu maksaa mutta minulla on hyvat fiilikset kaverin suhteen.
Tultin juuri Antofagastoon, jatketaa noin 4 tunnin paasta Santiaagoon (1400 km). Ajetaan ilmeisesti nonstoppina joten ollaan siella huomenna joskus iltapaivalla. Pitaisi olla aikaa saada pyora kuntoon ja matka jatkumaan.
Kiitos Pexalle ja Jussille neuvoista, Jukalle ja Eskolle avusta. Jos homma onnistuu, olen todella kiitollinen.
Fiilikset ovat aivan eri tasolla kun eilen. PanAmerica vaikenee Santiaagoon asti.

Voihan surkeus

Polttoainepumppua on nyt ihmetelty viisi tuntia. Joku mopokorjaaja tuli paikalle ja lahti hakemaan testeria. Meikalaisten diagnoosi on kyllakin sellainen etta pumppu on jumissa. Lahin bemarin huolto on Santiagossa ja sinne on toistatuhatta kilometria. Taitaa kayda niin etta mopo menee autossa ja kuski bussissa sinne. Eri asia on sitten etta kuinka pian saa uuden pumpun vai meneeko koko ruiskuyksikko uusiksi. Molemmat tulee varmasti Saksasta.
Eipa ole fiilikset kovin korkealla mutta oma vika kait kun ei lahtenyt Hondalla ;).
Onneksi hotellin omistajan mies on hyvin auttavainen ja on hommannut apua paikalle. Kun soittelee noihin bemarin liikkeisiin saa vastaukseksi "sorry, but we cannot help you". Tuo pyora tanne niin katsotaan. He ovat vain toissa taalla.
Mutta satunnaiset tuttavuudet, niinkuin tama hotellin mies, auttavat kykyjensa mukaan kusessa olevaa. Aina yllattyy yhta paljon kun huomaa miten ystavallisia ja auttavaisia ihmiset talla pallolla ovat. Ottakaamme mallia heista.
Palataan kun on uutta kerrottavaa, toistaiseksi vaikenee PanAmerica.

Hiekkaa

Tultiin eilen Chileen, Calaman kaupunkiin. Kolme paivaa meni aavikolla ja tuli opeteltua hiekassa ajamista. Pitkia paivia, keskinopeus 20 km/h. Upeita maisemia muutta aika uuvuttavaa.
Aamulla ei sitten Bemarin polttoainepumppu lahtenyt kayntiin, sita ihmetellaan parhaillaan. Polttaa sulakkeen samantien kun pistaa virran paalle. Eli ei olla pelkastaan hukassa maailmalla, nyt ollaan myos kusessa.
Kahtotaan mita paiva tuo tullessaan, 19 paiva on lento kotiin, siihen pitaisi kereta.
PanAmerica siirtyy tutkimaan sahko-ongelmia ja vaikenee toistaiseksi.

Tie Sucren

Heipparallaa, eilen lahdettiin aamulla La Pazista. Aamuruuhkasta paastyamme kaannettiin keulat kohti Ouroroa. Pari tuntia suoraa tieta ja siellahan oltiin tankilla. Tankilta lahti porukka pienissa ryhmissa, tietyomaan kohdalla porukka eksyi toisistaan. Paamaara oli Sucre mutta 5 pyoraa paineli yhden risteyksen ohitse ja paatyi Potosiin.
Meikapojat lahtikin oikeata tieta. Ensin hyvaa asvalttitieta pieneen kaupunkiin. Siella ihmeteltiin mista lahtee tie Sucreen. Paikalliset viittoili rinteeseen pain. Ja sieltahan se loytyi.
Lahdettiin kapuamaan vuorta ylos kalyista hiekkatieta joka muuttui jonkin matkan paasta tietyomaaksi. Parin tunnin paasta saavuttiin kylaan. Paikalliset kertoi etta tuo tie asvaltoidaan kohta. Mieli koheni, loppumatka on sitten varmaan paallystettya tieta.
Mutta kun ei ollut. Tie oli hiekkainen, kapea, irtosoraa, monttuinen, mutkainen ja kulki vuorenseinamaa pitkin. Pudotusta satoja metreja. Mutta ne maisemat, voivoi, olihan ne hienoja. Ja matkanvarrelle mahtui monta pienta inkkarikylaa joissa meno oli 100 % autenticoa. Ei ollut turismin pilaamia rysia.
Keskinopeus jai alle 30 km/h joten eihan me Sucreen paasty. Majoituttiin pienen kylan hotelliin joka oli sisapiha (mahtui just 6 moottoripyoraa) ja kolme huonetta. Pihan peralla oli vessat, kyykkymallinen ja pytty johon ei kukaan taysjarkinen olisi istunut (taisi joku hadissan kuitenkin istua koska aamulla pytyssa oli donitsi).
Kylan talojen ovet aukein ja sielta kurkisteli inkkarinainen tai -mies. Jos meikalaiset katseli sinnepain niin ovet pamahti kiinni saman tien.
Kylan baarista sai paivallista, ei tarvinnut menua lueskella. Riisia ja paistettu kanamuna. Pari tomaattisiivua. Oli kuitenkin suosittu, kylalaisia kavi siella sankoin joukoin syomassa.
Illalla, pimeassa, kaduvarrella istuskellesa, tahtitaivas kattona, olutpullo kadessa ja korvissa soi Eppujen "Linnunradan Laidalla", tuntui taas silta etta olen kaukana kotoa. Ei ollut koti-ikava vaan kiitollinen olo etta maailman tiet on minut tanne tuonut.
Kylan parhaimmasta majoituksesta lahdimme 7 jalkeen aamulla. Reilut 5 tuntia ja olitiin Sucressa. Taas 30 km/h. Sucresta lahdttiin aamiaisen jatko-osan jalkeen kohti Potosia ja taalla ollaan. Paivan paamaara oli Uyuny jossa on suola-aavikko. Sinne siis huomenna, paivan myohassa. Muut taitavat olla siella jo. Tulee vahan kiinniajettavaa mutta se on tuttua touhua.
PanAmerica vaikenee mutta vain huomiseen.

Altiplano

Eilinen paiva alkoi kaynnilla kaislasaarilla, Uros-saaret nimeltaan. Kelluvat Punon edustalla, asukkaita noin 2000. Yllapitavat lahinna Uros-heimon perinteita. On vanhin heimo niilla nurkin.
Puolenpaivan jalkeen kaantyi nokka kohti Boliviaa ja Copacabanaa. Piti koeajaa Seattlessa saatu vene mutta.......
Eihan se toiminut. Alahuulet pitkana sita katseltiin ja kaanneltiin mutta ei sen sielunelamaan pystynyt mekaanisen alan miehet paneutumaan. Paatettiin nakata paatti jorpakkoon mutta viime tingassa sen pelasti yksi retkikuntalainen. Onhan joukossa sahkoalan miehia eli katsotaaan saadaanko kountoon.
Tanaan aamulla kohti La Pazia, maailman korkeimmalla sijaitsevaa paakaupunkia. Vuorossa muutama renkaanvaihto. Heti alkumatkasta kaatuneitten kerhoon liittyi uusi jasen. Talla kertaa jalleen onnea, olisi voinut paatya jyrkanteelta Titicaca-jarveen. Paasi eroon yhdesta sivulaukusta ja etuhaarukka haritti kuin Paavon katse (rautakangella oikaisimme sen). Muutenkin mopoon tuli katu-uskottavuutta kertaheitolla lisaa.
Huoltohommat saatiin tehtya, huomenna matka jatkuu pitkin Altiplanoa kohti suola-aavikoita. Taalla 4000 m korkeudessa mopokin kulkee rauhallisesti eika ryntaile. Paakopassa on tuntunut pari paivaa pienta jysketta. Sen vuoksi kypara ei ole pahemmin soitellut savelia, mita nyt Pink Floydia yhtena paivana.
Vapaailta tiedossa La Pazissa. Ei viitsi lahtea kauhian kauas, taalla kun on pelkastaa ylamakea, joskus harvoi alamakea. Tasaista ei yhtaan.

Paluu jarvelle

Aamusta Arequipaan. Ylamakea sinne ja siella torille seisomaan. Voivoi kun oli hauskaa, ihmisia vaikka kuinka paljon, lehdisto paikalla tietenkin. Taas ihmeteltiin mopoja ja niiden kuljettajia. Kaksi naispoliisia kaunisti toria, jos tuollaisia poliiseja olisi Suomessa niin haluaisin olla niiden kanssa enemmankin tekemisissa.
Syotiin aamiaisen jatko-osa torikuppilassa ja sen jalkeen matka jatkui kohti Altiplanoa. Tytot torilla lahetteli lentosuukkoja, joku huusi "thank You for visiting us". Oli aurinkoa mielessa ja taivaalla.
Ylamakeen, tuuli selan takana, mittarissa 120, 6-vaihde silmassa. ei humise, mikaan ei kolise, bemari kehraa kuin kissa. Sieluun leviaa kumma rauhan tunne, kaikki on juuri niin kun pitaisi olla. Minulla oli hyva olla.
Ylamakea jatkui reiluun 4500 m. Sitten pudotus Juliacaan joka on sen nakoinen kaupunki etta olisi aloitettu rakentamaan viime viikolla. Oli sellaisen nakoinen myos viime kerralla joten kaavoitustilanne taitaa olla stabiili.
Sielta pieni rykaisy kohti Punoa ja taallahan me ollaan. Paluu Titicacajarvelle on tosiasia.
Vahan kolottaa takaraivossa tama 4000 korkeus. Luin kirjasta etta pitaa muistaa juoda tarpeeksi, nestetta katoaa korkeassa ilmanalassa.
PanAmerica siirtyy akklimatisoitumisharjoitusten pariin, vaikenee huomiseen.

Freedom

Palatkaamme ajassa hieman taaksepäin, Panama Cityyn. Hotelli Acapulcon edessä seisoo pitkä komea, hieman minua lyhyempi, musta mies. Havaittuaan meidät kysyy: mitä miehiä ja millä asialla. Selvitettyään taustamme hän esittäytyy, hän on Freedom ja tämä on hänen katunsa. Freedom on eräänlainen konsultti, ei myy mitään mutta välittää kulutushyödykkeitä niitä tarvitseville. Kysyy meiltä: miksi olette yksin, tarvitsetteko seuraa, päihteitä, piristeitä? 

Seuran suhteen kerromme että Suomalaismiehet ovat lähinnä metsästäjiä, ei keräilijöitä. Metsästysvietti ei saa tyydytystä hänen tuotteistaan, ja toisaalta Suomalaismiehet käyttävät lähinnä etanolipohjaisia päihteitä joten kaupat jäävät tekemättä.

Freedom on syntynyt Panaman pahamaineisessa Colonin satamakaupungissa. Vartuttuaan siellä hän muutti New Yorkiin opiskelemaan katutieteitä. Georg dabuljuu lähetti hänet sieltä takaisin jostain syystä. Freedom oli valistunut mies, tiesi Suomen, tunsi jopa muutaman Suomalaisen. Oli kierrellyt Eurooppaa, käynyt Amsterdamissa.

Freedom oli mukava, reilu katukonsultti. Olihan hän saannut koulutuksen alan parhaimpiin kuuluvassa opinahjossa. Tunnin keskustelun jälkeen tiemme erosivat, meidän tie vei viidennen kerroksen huoneeseen, Freedomin tie eteenpäin kadulla.

Sellainen oli Freedom, katutieteiden tohtori.

Nazca

Nyt se on selvitetty, ne Nazcan kuviot on jonkun muupallomiehen tekemia. Ei oo talta pallolta. Kaytiin kiertelemassa lentokoneella ja olihan ne ihmeellisia. Sielta loytyi myos astronautti, vaikkakin se muistutti enemman alkumotoristia.
Muuten paiva kului aavikon parissa, Tyyni valtameri nayttaytyi koko komeudessaan mika oli mieluisa lisa hiekkaiseen maisemaan. Ajeltiin iltapuolikahdeksaan, tuni meni pimeassa. Huomenna lyhyt rykaise Arequipaan, sitten Titicacajarvelle ulkoiluttamaan Seattlessa Svenilta saatua venetta. On mukana viela.
Iltapaivalla oli kylma tuuli, piti kaivaa gore-valitakki esiin. Ensimmaista kertaa sitten Kanadan.
Nyt huuhtelemaan turvasta hiekka pois. Pojat taisi menna jo. PanAmerica siirtyy iltaaskareisiin ja vaikenee. Mutta vain huomiseksi.

Guanoa

Koulussa jo opittiin, Perun suurin vientitute on guano eli linnunpaska. Sitahan saarilta loytyi, seitseman vuoden valein kerataan talteen. Silloin on keraantynyt kahden metrin kerros.
Oli aika hienot paikalliset saaret. Lintuja oli ennemman kuin elokuvassa konsanaan, siina sivussa makoili merileijonia.
Tallainen vapaapaiva, kello lahentelee puoltapaivaa ja mihinkaan ei ole kiire. Nayttaisi silta etta siina 20 paivana marraskuuta voisi paasta kotiinpain, ei siksi etta olisi koti-ikava mutta kaikki loppuu aikanan. Viela on kesaa jaljella, viela on vapautta jaljella. Pitaisiko kaantya Ushuaista pohjoiseen eika lama-Suomeen ?
Voi voi kotipojat mika tunteiden myllerrys on menossa. Ei tieda mita pitaisi tehda, mutta varmaa on etta ruuhkamaailmassa se tehdaan vaarin pain. Vai onko se vain marraskuu joka kummittelee ?

Ohi syyskuun
Lapi repaleisen lokakuun
Kaipuun kaljakori kilisee
Yli taivaan
Pivat niinkuin varisparvi raahautuu
Sua kaipaan
Ikavista ikavin
Beibi milloin palaat takaisin
Etko tieda
Voi yksinaisen miehen vieda marraskuu.......

Meilla on viela matkaa ja kesaa jaljella eli nou hata.
PanAmerica siirtyy iltapaivapuhteiden pariin.

Pisco

Tieta silmankantamattomiin,
luotisuoraan vie horisonttiin.......
Tallainen paiva tanaan, poliisi pysaytti pari kertaa, sanoi etta liian kova vauhti (velocidad) on vaarallista (peligroso). Olimme samaa mielta joten vastasimme si, si. Ja matka jatkui entiseen tapaan eli 120 lasissa aina kun pystyi.
Joten paasimme kansallisjuoman pyhattoon Piscoon.
Valkeni meikalaiselle miksi Inkat eivat olleet merenkulkukansaa. Koko rannikko, ainakin 1200 km, on pelkkaa hiekkaa. Sita vaan riittaa ja riittaa.
On taalla maantiella aivan uskomattomia yhdistelmia. Selvisi tuo paikallinen jatehuolto. Roskat kuorma-auton lavalle ja auto ajamaan naapurikylaan. Naapurikylassa onkin lava tyhja ja voipi ottaa uuden sontakuorman lavalle ja ajaa edelliseen kylaan. Niin se toimii taalla, ekologisesti.
Valilla nakyy kuortma-auton lavalla heinakuormia jotka ovat kolme kertaa isompia kuin itse auto, ei ole painoa muttaa tuulikuormaa sita enemmin.
Piscoa maisteltiin ja hyvaksi todettiin, Inca colaan sekoitettuna ei ole viela maistettu. Sekin maistetaan aikanaan. Taidetaan lahtea jasen... en taida kertoa kuka, kanssa tutkimaan Piscon syntisia kujia. Kujat ovat melko koyhat taannoisen maanjaristyksen ansiosta, mutta ammattimiehet varmaan loytaa mita etsii. Huomenna sinne mini-Galapagos saarille kello 7.15. Eli ihan meikalaisten vaapaapaivan ohjelman mukaisesti.
Et ole ensimmainen,
kilometrini, ehka viimeinen.
PanAmerica vetaytyy tutkimaan pingviineja, mutta vain hetkeksi.

Paikallinen juoma

Paikallinen juoma on, mikäs muu kuin Inca Cola. Sopii lantringiksi mm. vodkaan ja rommiin. Jatkamme selvitystyötä muiden väkijuomien suhteen.

Suosittelen kaikille kotipojille jääkaapin vakiovarusteeksi.

Aavikolla

Päivä meni aavikolla ajellessa suoraa tietä. Hiekka oli kuin Saharassa, lämpöä huomattavasti vähemmän. Kumma juttu että päiväntasaajan kupeessa lämpötila senkun laskee. Eläköön kotimaa tuo pohjoinen. Keli oli kuitenkin oiva mopoilukeli, ei tullut hiki hattuun. Sivutuuli hieman haittasi, mopo kulki vinossa kuin Pisan torni.

Taakse jäi reilut 600 km 10 tunnissa. Majapaikka on Casman kylässä oikeassa lomakeitaassa. Uima-allas on valitettavasti tyhjä, mutta on senverran vilpoinen keli että ei haittaa.

Sellainen olo että matka sen kun paranee loppua kohden. Huomenna tarkoitus mennä Piscon kaupunkiin tutustumaan Perun kansallisjuomaan perusteellisesti. Ylihuomenna huilipäivä, vuorossa tutustuminen mini-Galapagos saariin. Kaikki tämä jos jumala suo.

PanAmerica vaikenee aavikon laidalla, mutta vain huomiseksi.

Mopoilijan kunto

Joku ihmetteli aikanaan etta millaisen kunnon tarvitsee pitkalle moottoripyoramatkalle. Nyt tiedan.
Alussa ajaminen vasytti jonkinverran, talla hetkella menee 12 tuntisia paivia ilman ongelmaa. Unensaanti ei ole ollut ongelma, hyvin nukuttaa iltaisin. Aamulla heraa yleensa melko aikaisin, kroppa huutaa etta mopon selkaan ja hanaa.
Eli kunto on tosi kova. Ajokunto siis. Mopòn selassa ei syke maantieajossa kovin korekealle nouse. Hapenottokykya ei siis tarvita eika kehiteta. Taman huomaa mm. kun majoitutaan hotelliin jossa on useampi kerros eika hissia. On nimittain kasseissa kantamista.
Mexicossa tolkuton huohottaminen selitettiin korkealla ilmanalalla. Mutta kun sama huohottaminen jatkui Panamassa (merenpinnan tasolla) voipi todeta etta mopopojalla ei ole hyva kassinkantokunto. Hyva ajokunto toki on. Ja sitahan taalla tarvitaan. Mutta epailen etta Sirpalla on toita meikalaisen kunnon kanssa kun kotiin paasee. Terveisia vaan kaikille Lahjan Tyttojen pojille.
Sellainen on mopopojan kunto. PanAmerica vaikenee mutta vain seuraavaan nettikahvilaan saakka.

Pyssymiehia

Aamulla mopon perapaan tarkastelua, runko ehja mutta alumiininen tarakka katki. Soitto kotimaahan, no problems tilataan uusi kunhan tuot mopon tanne.
Insinoorin aivot raksuttavat hetken, katkenneesta tarakanpuolikkaasta tehdaan ylapuolinen kannake lokasuojalle. Toimii kuin unelma. Takasatula jasen T:n kuljetettavaksi, takalaukku jaa hotellin parkkitaloon. Matka jatkuu. Alkaa kessu muistuttaa moottoripyoraa kun kaikki pappamalliset laukut varisee.
Yli vuorten ja sitten alas, lampotila nousee ja loppuu paleleminen. Perun rajalla kaikki sujuu nopeasti ja tosi hyvassa hengessa. Poliisi varoittaa yhdesta patkasta, siella on pyssymiehia. Pojat kantaa isoja bensakanistereita joen yli, Perussa bensa tuplat kalliipaa kuin Equadorissa. Kanisterit jatkavat Perun puolella muulin selassa matkaa, tullimiehet seuraavat katseella.
Matka jatkuu kohti Piuran kaupunkia jossa yovymme. Pyssymiehet on siestalla, ei nay. Paska haisee, tienvarret ovat kaatopaikkana.
Matkanjohtaja lahtee etsimaan hotellia, meikalaisten ymparille keraantyy tuhat ihmista ihmettelemaan. Joku vie mun aurinkolasit (mallia Esso), oli jo aika vaihtaa ne. Poliisi kay varoittamassa, ei ole turvallinen paikka tama missa odotamme.
Huomenna on vuorossa eramaan ylitys. Luvassa jonkinmoinen patka ilman huoltamoa. Tiedot vaihtelee 466 km:sta 350 mailiin. Huomenna se selviaa.
Perulaisen autoilijan suurin painajainen on etta tootta lakkaa toimimasta.
Kyparani soitti eilen Hectorin Lauran. Kiva kuulla pitkasta aikaa.
Taasa menee nyt muutama paiva alavilla mailla. Taitaa olla yksi huilipaiva tiedossa. PanAmerica vaikenee mutta palaa teemalla "Mopoilijan kunto".

Vehkeet hajoaa

Joopajoo, aamukahdeksalta lahdettiin siita kylasta jonka nimea en vielakaan muista. Oli parvekehuone kadulle pain ja koko yon rekat jyristeli ohitse. Unta riitti kuitenkin, olisikohan mies hieman vasynyt.
Kaytiin Cuencassa jossa vuorossa oli renkaanvaihtoa, oljynvaihtoa, jarrupalanvaihtoa ja ketjujenkiristysta. Meikalainen pyyhki oman pyoran satulan puhtaaksi, siina kessun huoltohommat.
Matka jatkui kohti Loja:n kaupunkia. Aluksi tie oli hyva, sitten alkoi pitka, pitka tietyomaa. Monttua montun peraan ja valilla noustiin pilviin jolloin tiella oli 5 metrin nakyvyys. Tankilla huomattiin etta jasen J puuttui, oli ajanut yhden risteyksen suoraksi. Aikaamme ihmeteltya paatimme jatkaa matkaa, eikohan se jasen J sielta ennemmin tai myohemmin tule. Jatettiin bensamakille sana etta eteenpain vaan.
Taas noustiin pilviin ja yhdessa montussa katkesi kessun takarunko heti satulan takaa. Peralaukku ja takalokasuoja roikkui takavalon johdon varssa joka olikin vahvaa tekoa. Onneksi ajelin aika keulilla, porukka tuli takaa korjaustalkoisiin. Takalaukun tavarat jakoon muille, tarakka ja lokari remmeilla ja nippusiteilla kasaan. Nain matka jatkui vartin pysahdyksen jalkeen. Homma toimii.
Siina ajellessa ihmettelin etta miksi meikalaisen takalaukut aina jaa matkanvarrelle. VFR:n takalukulla oli samantapainen ominaisuus. Olisikohan takarunko nitkahtanut kun vedin lipat vai onko tuhannet montut sen vasyttanyt. Tieda hanta, huomenna tiedossa pienta remonttia. Takalaukku ainakin lentaa lepikkoon, onneksi on kanoottipusseja johon vahaiset matkamiehen rensselit mahtuu.
Armejassa, jo edesmennyt sotilasmestari Mantyala, sanoi etta pienet vastoinkaymiset kasvattaa rintakarvoja. Niitakin kaivataan mutta kasvattais vaikka tuota otsatukkaa niin kestaisi vastoinkaymiset huomattavasti paremmin.
Tukkaa tai rintakarvoja, ei valia. Nailla mennaan. Toivottavasti loppuun saakka. Valilla huomaa etta eihan se mikaan itsestaanselvyys ole. Melko rankoissa olosuhteissa kuitenkin ajellaan. Eli voi itseltaan kysya etta "mitas lahdi, kikkeliskokkelis" (mistakohan TV-ohjelmasta tuokin oli ?). PanAmerica siirtyy iltaruokailun pariin ja vaikenee hetkeksi.

Pimea kaupunki

Lahdettiin Quitosta 9 aikaan aamulla. Edellisen paivan huoltosaldo oli matkanjohtajan oljynvaihto. Illalla viela joku hehkutti paivantasaajan ylitysta, aamulla valkeni retkikunnalle etta se oli ylitetty edellispaivana. Paivan kohokohta olisikin maailman korkeimman tulivuoren, Cotopaxin, bongaaminen. Oli pilvista, ajettiin ohitse nakematta sita. Etta simmottis.
Jasen P:lta puhkesi takakummi. Jasen S:lta loytyi lian pieni sisakummi. Ensiksi kokeiltiin vaahtoa kuitenkin, laihoin tuloksin. Loytyi matkanvarrelta rengasliike, mallia perus jossa vaihdettiin uusi sisakummi ja matka jatkui. Tavoitteena oli Cuenca mutta se jai haaveeksi. Kyseisessa kaupungissa on tietojemme mukaan Andien moottoripyorakeskus, pitaisi loytya kummia ja muuta tarviketta.
Mutta sinne mennaan huomenna. Auringon laskiessa tulimme pieneen kaupunkiin, minkaniminen lie. En tieda viela, kerron kun tiedan. Loytyi hostel mallia ihan hyva tanaan. Joku taisi laittaa kannykan lataukseen koska koko kaupunki pimeni yllattaen. Otsalampun valossa joimme autenticoa hotellin edessa. Onneksi sahkot saatiin paalle, muuten olisi tama jaannyt kirjoittamatta.
Eli paiva meni suurinpiirtein normipaivan mukaisesti. Noin 400 km takana, 9 tuntia ajoa ja renkaan paikkausta. Suhtkoht hyva tie, maisemat vuoristoiset. Kylla kelpaa meikalaisen.
PanAmerica vaikenee, mutta vain hetkeksi.

Quito

Aamulla kukonlaulun aikaan ponkaisimme rajalle. Kopissa istui paikallinen asiakaspalvelun ammattilainen naama nyrpeänä. Ei kelpaa Colombian lähtöleima kun on edelliseltä päivältä. Viittoili häipymään naapurimaan puolelle, mikä olisi ollut meille mieluinen vaihtoehto. Koska suntanamme on etelä, emme voineet toteuttaa rajapoliisin toivetta vaan seisoimme luukulla kunnes hän rupesi leimaamaan passejamme.

Tankille olikin seuraavaksi asiaa. Ensimmäinen asema oli kiinni, toisesa jonoa kuin Neuvostoliitossa. Kolmannessa ei ollut jonoa mutta asiakaspalvelun ammattilainen ilmoitti naama peruslukemilla että eivät myy bensaa ulkomaalaisille. Joten takaisin kakkosasemalle josta jono (siinä jonossa oli takseja) oli hälvennyt. Joten oletimme että kyseiseltä mittarilta myydään takseille ja ulkomaalaisille jaa niinhän se olikin. Paikalliset jonotti toiselle mittarille kun me tankattiin.

Tästä tulemmekin siihen tosiasiaan että kun raja ylitettiin loppui samalla iloiset ja hymyilevät ihmiset. Ihmisten pituus lyheni ja ulkonäkö muuttui. Maisemat ovat kauniita mutta erilaiset.Miten voi asiat muuttua näin paljon kun välissä on vai raja ?

Ei toimi Elisan liittymä täällä. Eikä monessa muussakaan maassa. Mainostekstiksi sopisi "don't leave home with it".

 Nyt lauantaipäivän viettoon, PanAmerica siirtyy iltapäivävapaalle.

Soiva kypara

Tuli tuossa mieleen. Cartagenassa saksalainen huolitsija joka hoiti pyoriemme paperityot katseli kun paikallinen tytto tuli katsomaan jasen K:n mopoa. Pudisteli paata ja sanoi "funny, it is SO difficult to stay alone here in Colombia".
Mutta itse asiaan, ihmeellinen juttu mutta kyparani soittaa musiikkia. Pikkuhiljaa se on taidon oppinut. Tai tuleekohan siihen aaltoja jostain toiselta pallolta.
Listaykkosena on Elton Johnin kappale Leijonakuningas-elokuvasta. Hyvana kakkosena soi "those were the days". Eppuja tulee jonkinverran, Akselin ja Elinan haavalssi seka suvivalssi soi myos paivittain. Chaplinin Nykyyaikaa elokuvan Smile-kappale soi myos lahes paivittain. Harpon sovituksella tietenkin. On tarkea kappale minulle, tulee nuoruusmuistot mieleen. Nyyh.
Nightwishin "Mary Creeks Blood" (tai jotain sinnepain) soi usein ilmavilla vuoristoetapeilla. Raskasta, synkkaa rokkia olen yrittanyt loytaa mutta ei ole tullut kuin Timo Rautiaisen "Lintu" kappale. Kunhan paasen kotiin tiedan mita laitan soittimeen ja sitten nupit kaakkoon.
Siita mukava kapistus tuo soiva kypara etta pitaa tummat ja synkat ajatukset poissa kyparan sisalta. Ja kiva laulaa mukana kun ei ole ketaan kuulemassa. Paivan kun istuu kypara paassa siihen mahtuu kaikenlaista ajatusta ja mietetta.
Esimerkikisi tallaisia. Oliskohan paikalla tarkistaa laakitys ?

Equador

Eilinen ilta meni jasen T:n kanssa tutkimusmatkalla Popoyanin syntiseen yoelamaan. Aamulla olinkin virkeana ja valmiina kuin partiopoika. Matka jatkui etelaan kohti Equadoria.
Heti aamusta kaatuneitten kerhoon tuli yksi jasen lisaa. Jasen paasi myos pelkalla saikahdyksella. Aika hieno homma, nyt kerhossa on puheenjohtaja, sihteeri ja varainhoitaja.
Voivoi sanoi ruottalainen, maisemat olivat taas niin mahdottoman kauniita etta... Kumma juttu etta Jumalalta on luomisessa herunnut niin paljon juuri Colombiaan. Suomipojalla olisi pitanyt olla pollonkaula etta olisi voinut nahda kaiken.
Sisseja ei nakynyt, raja-asemalla oli heista valokuvia. Joidenkin kuvien yli oli vedetty rasti, ei ollut enaa etsintakuulutettu. Olivat kylla ihan sissin nakoisia.
Tavattiin vuoristossa paikallinen myyntimies, tuottena oli kuivatut hedelmat. Kertoi etta kylla sisseja on mutta ryostelevat ja varastelevat lahinna oisin. Jostain on sissinkin leipansa revittava.
Rajanylitys sujui lentaen, ensiksi ohitettiin asema vilkuttaen. Sitten kaannyttiinkin takaisin kun herasi epailys etta tarvis varmaan ainakin passi nayttaa.
Passintarkastuksessa oli tietokoneet sokona, porukka jonottanut aamuyhdeksasta asti eika paassyt edes nakoetaisyydelle luukusta. Eli mopot kayntiin ja lahimpaan kaupunkiin ja hotelliin. Laiton maahantulo siis, mutta huomenna varmaan kaydaan leimaamassa passit.
Colombia on ehdoton ykkospaikka, koko maa on hieno. Kakkosena on Honduras ja Copan. Nyt kaikki kotipojat heti varaamaan lentoliput Colombiaan, ette pety. Sen takaan. PanAmerica vaikeenee, mutta vain hetkeksi.

Popoyan

Sainpa oljyt vaihdettua Medelliinissa, oljynvaihtoon kuuluu luonnollisesti pesu. Tasta ei kurapyorailijat tykkaa, kun kurvasin kiiltavalla pyoralla kokoontumispaikkaan siella seisoskeli porukka naamat norsunv...lla. Olis pitanyt otta hyva pesu, olisi mennyt varmaan puoli tuntia enemman aikaa. Ja oltaisiin yovytty Medelliinin kuumassa sykkeessa.
Nyt ajettiinkin vajaa satanen Santa Barbaran liepeille ja yovyttiin kaupan olevassa majatalossa keskella ei mitaan. PanAmerica kulki 2 metrin paasta baarista joten rekkojen jurnutus ei paassyt unohtumaan.
Tanaan ajettiin sitten reilut 500 km. Tie parani huomattavasti ja suuri osa ajettiin laaksossa 2-kaistaista tieta. Oli tosi rentouttavaa paastella toistasataa ilman mutkateita ja rekkoja.
Illansuussa alkoi pieni nousu vuorille ja saavuimme hyvissa ajoissa Popoyaaniin ukkosen ja rankkasateen saattelemana.
Huomenna olisi tarkoitus ajaa Paston kautta Equadoriin. Jos vaan paastaan aamulla aikaisin liikkeelle. Tuo patka on oivaa sissinbongausaluetta.
Eli hyvin menee, joka paiva joku kyllakin kadotetaan. Mutta uskottava se on, etta jos tahan mennessa ei ole oppinut ryhma-ajon saantoja ja henkea, niin ei sita kylla koskaan opi. Ollaan sitten hukassa maailmalla.

Kerrankin aikaa

Kerrankin oli aikaa kirjoitella mita halusi. Pojat ovat huollossa, syomassa tai missa lie. Istuskelen rauhassa internet-kahvilassa ja kirjoittelen. Ei oo kukaan repimassa konetta (omaansa) kasistani ei kukaan hoputtamassa nyt mennaan. Etta on hyva olo. Nelja tekstia, uusi ennatys. PanAmerica vaikenee, mutta vain toistaiseksi.

Sissejako?

Kaikilla on varmasti ennakomielipide Kolumbiasta. Niin minullakin, muiden matkakertomuksista muodostunut kuva joka toistaiseksi on osoittautunut oikeaksi.
Ihmiset ovat aivan ihania, iloisia, hymyilevia, uteliaita, auttavaisia. Nakyy etta on ollut saappaan alla jonkun aikaa. Ovat kuitenkin ylpeita maastaan ja tosi iloisia kun tulee ulkomaalaisia moikkaamaan. Juttuseuraa loytyy heti kun pysahtyy, apua aina kun pyytaa. Eivat ole varastaneet mitaan meikalaiselta, ainakaan viela. Nuoremmat pojat tyrkyttivat Cartagenassa kokaiinia ja nais-seuraa. Liian kallista.
Naiset ovat, kuten jo aikaisemmin mainitsin, jumalattoman kauniita. Vahemman kauniita ei nay juurikaan. Eihan niita Suomessakaan nay, nama paikalliset ovat jotenkin erilailla kauniita. Yhdyn Gosta Sundqvistin sanoihin "minun mielestani jokainen tytto on kaunis".
Polliiseja seisoo kadunvarsilla ihan riittamiin. Ei pysayttele suomalaisia vaan viittoilee etta menkaa. Poliiseilla on pienet pyssyt ja nahkasaappaat. Jos nakee kumisaappaisen poliisin kannattaa lahtee pakoon ja akkia. Ei ole nakynyt.
Taalla vuoristossa onkin sitten sotilaita tienvarrella. Sillapaihin on rakennettu ampuma-asemat, muualla seisovat tienposkessa ja osa on popelikossa hollilla. Sotilailla on isot pyssyt ja kranaatit ym. muita tarpeellisia joukkotuhoaseita. Vilkuttavat meille kun ohi ajetaan, juttelevat mukavasti kun pysahdytaan.
Sisseja ei ole nakynyt. Ehka ne ovat edessapain. Equadorin rajan tuntumassa on kuulema nahty. Ja siella on myos rahinoivia inkkareita. Oli hallitus luvannut niille lisaa maata. Kun ei maata ruvennut kuulumaan, niin aloittivat viime viikolla rayhaamisen. Jos osuvat kohdalle niin taytyy kertoa etta Suomessa olisi joutilasta maata yhdelle inkkariheimolle.

Kaatuneitten kerho

Liityin tana aamuna. Ohitin rekka alamaessa ja ennen mutkaa ilmeisesti jarrutin. Joku rekka oli laskenut olijyt tielle eika ehtinyt kissaa sanomaan kun oli turvallaan. Mopo liukui kaatumaraudan ja sivulaukun (sen jossa oli reika, nyt siina on kaksi) varassa tienposkeen. Meikalainen kyljellaan olkaapaan yli katsoen etta koska se rekka tekee minusta lituskan. Ei tullut lituskaa vaan rekka vaisti molemmat. Paikallinen mopokaveri auttoi pyoran pystyyn, nopea tarkastus; ei mitaan nakyvaa vakavaa vauriota. Kone kayntiin ja matka jatkuu. Ei ehtinyt tulla lusikallistakaan housuihin, niin akkia se kavi.
Joo, muistutti siita miten hilkulla kaikki voi olla. Matkan katkeaminen, hengenmeno, loukkaantuminen. Melko vaarallista, elama on.
Helvetin hyvat kaatumaraudat Touratechilla vai mitka ne nyt lie. Taytyy vahan oikoa kun paasee kotiin.
Sadetakkiin tuli hihaan pieni reika, Rally Pro 2 ajoasu pysyi ehjana. Mita nyt vahan oljylle haisee. Perskannikka hieman hella. Nailla mennaan.

Tarunhohtoinen Cartagena

"Kuuman kostean, mina tunsin Cartagenan". Lamminta ja kosteaa oli todellakin. Mopon paperitoissa meni koko paiva, siis Cartagenan kuumat yot koettiin kahdesti. Vanha kaupunki on todella upea, ei paljon turisteja. Melko kallis kuitenkin, boheemihostellissa Cuba Libre maksoi noin 8-9 talaa.
Eilen aamulla lahdettiin sitten kohti Medelliinia, tarunhohtoinen huumekartellien paamajaa. Cartagenan aamuhassakka olikin sitten kokemisen arvoinen. Autoa, bussia, rekkaa, mopoa ja 11 suomalaista. Eka tunti 27 km, sen jalkeen helpotti vahan. Rekkaa oli tiella riittamiin ja 82 oktaanisen bensan avulla paasi niiden ohitse hirvean kilinan saestamana.
Paivan urakka oli 12.5 tunnin mittainen ja etenema reilut 500 km.
Yovyttiin pienessa vuoristokaupungissa, rinteeseen rakennettu ja kaunis kun mika. Pyorat olivat hyvin turvassa pihalla kun moottoripyorapoliisit valvoivat niita koko yon. Pojilla olivat konepistoolit kainalossa ja olivat sen nakosia etta ei tarvitse terapiaa jos sattuvat ampumaan jonkun mopovarkaan.
Aamulla lahdettiin kohti Medelliinia jossa parhaillaan olemme. Pienta jarruhuoltoa ja sensellaista, sitten matkaan, tanaan tai huomenna.

Karibia

Kolme päivää merellä, mereltä rantautui tonnin verran enemmän tai vähemmän palanutta läskiä. Ankkuroimme San Blasiin muutaman pienen palmusaaren väliin. Päivä kului snorklaten, aurinkoa ottaen ja janojuomia nauttien. Grillijuhlat rannalla, laivan rommivaraston tyhjentäminen ym. hauskaa. Olemisen sietämätöntä keveyttä.

San Blas on Kuna-intiaanien autonominen alue. Heimo on noin 45.000 ihmisen kokoinen. Saivat itsehallinnon 1920-luvulla kapinan ja USA:n avulla. Vierailimme illalla pienenssä inkkarikylässä joka täytti 125 vuotta. Kylä sijaitsi saarella joka oli halkaisijaltaan muutama sata metriä. Oli kyllä mieleenpainuva paikka. Juhlakoripallo-ottelu omat tytöt vastaan naapurisaaren tytöt oli menossa. Omat voittivat. Saarella oli 2 diskoa ja 1 baari. Kun istuin baarissa muovituolilla, tähtitaivaan alla, inkkarilapsia ympärilläni, oluttölkki kädessä tuntui siltä että nyt olen kaukana kotoa.

Saarella ei ollut muuta kuin bambumajoja ja urheilukenttä sekä koulu. Ja bambupuhelinkioski. Aivan uskomaton paikka, täynnä onnellisia ja iloisia lapsia, vanhuksia ja siltä väliltä.

Matka jatkui noin 30 tunnin merimatkalla Cartagenaan, Colombiaan. Alkuyön makasin kannella ja katselin tähtitaivasta. Linnunrata loisti vyönä....

Aluksemme oli saksalainen Stahlratte niminen kuunari. Sen omisti joku säätiö ja vakiomiehistönä oli kolme elämäntapaintiaania, kippari Ludwig, perämies Andrew ja kokki Katja. Heillä ei muuta kotia ole vaan alus on heidän ainut. Olivat matkalla jonnekin, kolme vuotta oli kulunut kuskatessa motoristeja ja reppumatkailijoita Panamasta Cartagenaan. Nyt oli viimeinen reissu menossa. Aivan ihania typpejä.

Huomenna on tiedossa mopojen osalta paperitöitä. Jos saadaan ajoissa tehtyä niin matka jatkuu. Jos ei niin matka jatkuu ylihuomenna. Aivan sama koska nyt meikäläinen tietää miksi täältä tulee niin paljon miss universumeita. PanAmerica siirtyy vanhan kaupungin keskustaan ja palaa asiaan taas.

Panama

Joopajoo, pyykit on pesussa, huoltohommat menossa, aurinko paistaa. Retkikunta viettaa ansaittua vapaapaivaa. Huomenna viidelta tulee maasturi hakemaan kamoja. Tie satamaan missa Stahlratte odottaa on niin huono etta suosittelivat ajamaan ilman laukkuja. Saas nahda.
Pari yota ja kolme paivaa pitaisi riittaa merella. Aluksella on ilmaiset rommit ja kaljat joten parempi onkin etta matka joutaa.
Kadonnut on loytynyt, poliisi loysi hanet ja ohjasi hotellille. Oli odottanut 6 tuntia meita joten oli hieman kypsan tuntuinen.
Paikallisoppaamme, moottoripyorakerhon edustaja, Carlo esitteli meille eilen Panman pimeita ja syntisia paikkoja. Aika mieto paikka tama Panama, paljon pahempia on nakynyt.
Luvassa siis tanaan hengailua kylalla. Iltapaivalla pitaisi lahtea Carlon kanssa ajelulle.
On muuten kiva kirjoitella nettikahvilassa nappaimistolla josta kirjaimet on kulunut pois. Lisaa haastavuutta mukavasti.
Terkkuja kaikille lukijoille, viela on kesaa jaljella, taallapain.
PanAmerica vaikenee, mutta palaa asiaan Columbiassa.

Paska maa

Jai toi eilinen juttu hieman lyhyeksi, katkesi yhteydet ennen kuin sain sen julkaistua. Costa Rican lapi paastiin ja ajettiin 200 km Panamaa ja yovyttiin pienessa kaupungissa.
Vetta tuli kaksi paivaa kaatamalla ja Rio Claro tulvi niin etta paasi bemarilla kahlaaman maatiella.
Tanaan aamulla liikkeelle, Panama Cityyn matkaa 250 km. 100 km jalkeen aamiainen ja tankkaus. Liikkeelle taas, hetken paasta perajoukon eteen kurvasi lavapoliisiauto. Poliiseja hyppasi lavalta, ampui ilmaan ja pisti miehet maahan polvilleen ja kadet niskan taakse. Pumppuhaulikolla tahdattiin kun takit ja taskut tarkastettiin. Sitten saattuuessa poliisiasemalle jonne etujoukko oli jo pysaytetty.
Paikallinen kauppa oli ryostetty ja poliisit kuvittelivat etta suomesta saakka tullaan ryostamaan Panaman kauppoja. Vaarassa olivat ja kun sen itse huomasivat he kehottivat haipymaan. Myohan lahdettiin mutta mieleen tuli Seppo Radyn kuuluisat sanat "paska maa".
Kaytiin kanavalla, lupasin laskea sulut mutta jai tekematta. Turistikeskuksessa kerrottiin etta sulkuja on 3.
Tavattiin englantilainen kaveri joka oli ajanut PanAmin 35 paivassa, maailmanennatys. Saatiin paljon vinkkeja.
Matkalla hotelliin yksi matkalainen katosi ruuhkaan. Paikallisen moottoripyorakerhon kaveri ilmoitti poliisille etta jos nakyy niin ohjatkaa hotellille.
Huomenna taitaa olla vapaapaiva 16 paiva lahdetaan kohti Columbiaa. Kaksi Amerikkaa ajettu yksi jaljella. Toivotaan etta hukassa olija loytyy. Muuten on hyva meininki, henki korkealla, kunto rautaa (EN 1.4432) tai vastaava. Ei taida meikalaiseta olla enaa tyontekijaksi. Tai tieda hanta. Aika nayttaa. Ei paina muuten stressi. Taidan menna kaljalle.
PanAmerica vaikenee huomiseen.

Suomen suvi

Hoplaa, aamulla Costa Rican rajalle, siellä menikin aikaa työpäivän verran. Pimeässä lähimpään kylään ja katto pään päälle. Olikin tarpeellinen illalla alkoi trooppinen rankkasade ja sitä onkin sitten riittänyt. 

Eilen ajettiin Costa Rican läpi. Olikin tuttuja maisemia vuodelta 2007. Vettä tuli aamulla, päivällä ja myös illalla. 

Nicaragua

Aaamulla reipas rykäisy 200 km rajalle. Rajakonsultti (paikallinen nuorimies) ilmoittautui heti palvelukseen. Otti passit ja paperit ja alkoi hoitamaan hommaansa. Meikäläiset keskittyi paikallisten pikkupoikien kouluttamiseen, pojat kun ei osanut tehdä muuta kun kerjätä rahaa, jätskiä tai limua. Pari tuntia meni ja sitten Nicaraguan tulliin jossa piti vielä yksi paperi hankkia. Apuna oli paikallinen tyttö joka oli muodollisesti pätevämpi kun edellinen poika. Viihdyteltiin rekkamiesten morsiamia pari tuntia ja sitten oli paperit kunnossa. Matka jatkui Leonin kaupunkiin jossa yövymme.

Nicaragua on köyhempi kuin edelliset maat. Poliiseja riittää joka risteykseen, ihmiset katsovat meitä kummissaan. Ihan jees paikka mutta Honduras jäi sydämeen. PanAmerica vaikenee ja jatkaa huomenna Costa Ricaan.

Normipäivä

Normipäivänä koneet käy kello 7 +/- yksi tunti. Aamutoimiin on varattava tunti, puolitoista joten herätyskello soi sen mukaan. Aamutoimista tärkein on vatsan kunnon tarkastaminen WC-pytyllä. Pyörän pakkaaminen ym touhu kuuluu myös aamun rutiineihin.

Aamiainen syödään yleensä tien päällä ennen puoltapäivää. Ravintola.aamiainen kestää yleensä toista tuntia joten niitä on vältettävä. Nakkisämpylä huoltamolla on nopea vaihtoehto.

Päivä kuluu ajaessa, suurin osa matkasta taitetaan yksitellen huristellessa, isot kaupungit ja ruuhkaiset moottoritiet ajetaan muodostelmassa.

Päivän mittaan nautitaan pientä naposteltavaa, kahvia, kolaa, vettä. Kenties tölkillinen olutta.

Auringon laskiessa pyrimme olemaan majapaikassa. Pimeäajoa vältetään viimeiseen saakka. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Silloin ajetaan pimeässä.

Kun on majoittauduttu ensimmäiseksi tarkastetaan vatsan kunto WC-pytyllä. Jos OK niin vuorossa iltapala. Sen jälkeen vapaat iltahönöt jos voimia riittää. Ajoissa kuitenkin pää tyynyyn ja unten maille.

Suihkussa pyritään käymään 2 kertaa viikossa, kalsareita vaihdetaan joskus, käännetään myös joskus. Hampaat pyritään pesemään joka päivä, partaa ajetaan tuskin milloinkaan, jos silloinkaan.

Eli päivärutiinit on muokkautunut ja retkikunta on sopeutunut dynaamiseen ja liikkuvaan elämänmutoon. Henki on hyvä, kunto on kova ja nahka on luja. Tästä on hyvä jatkaa.

Paakaupunki

Aamulla kaytiin Copanin raunioilla ja kylla oli sen vaarti. Aivan eri henki kun Teotihuacanissa, homma kiinnosti paikallisia, oli oppaita, opastusta ja hyvin hoidettua aluetta. Copan on Maya-kulttuurin kehto taallapain ja he ovat ylpeita siita. Oli minun paikkani ja se jai sydameen. Olivat sita mielta etta Espanjalainen kulttuuri tyonnetaan Tyyneen valtamereen. Pelkkaa pahvia.
Ajeltii tanne paakaupunkiin, Tegucigalpan. Copanissa kylan miehet kyseli etta mista ootte. Sanottiin etta Finlandia, ja he vastasi: Helsinki. Kuinka moni tietaa mika on Hondurasin paakaupunki? Etta senverran yleis-sivistyksesta.
Taalla ollaan eika muuta voida, huomenna Nicaraguaaan. PanAmerica siirtyy ruokatauolle.

Honduras ja Copan

Panajachel oli edellinen paikka, kaunis kyla vuoristojarven rannalla. Jatkettiin matkaa kohti Guatemala Citya joka tosin ohitettiin periphericoa pitkin. Guatemalan uutisauto bongasi meidet liikennevaloista, ohjasi sivuun ja teki jutun suomalaisista mopopojista matkalla. Taalla ollaan nakojaan staroja vaikka Suomessa ei olla mitaan.
Eteneminen oli hankalaa ja hidasta, maavyorymia oli pitkin paivaa, rekkoja, mutkateita aivan uskomattoman upeita maisemia. Paastiin yoksi Zakaliin, 80 km Honduraksen rajalta.
Aamulla rajalle, siella kului ainakin 3 tuntia. Apuna oli paikallinen raja-agentti joka hoiti suurimman osan paperitoista. Yritti kyllakin huijata rahaa meilta mutta tarkka suomipoika ei mennyt lankaan. Iltapaivalla oltiinkin sitten Hondurasissa, vaaralta raja-asemalta mentiin kyllakin yli. Tarkoitus oli menna Copaniin katsomaan Maya-raunioita mutta se tiesi pienta ketunlenkkia. Osa meista lahti ketulenkille ja nyt ollaan Copanissa ja hetken paasta raunioilla.
Honduras tuntuu siistimmalta kun Mexico tai Guatemala. Tiet suhtkoht OK, maanvyorymia tosin useita. Taalla vuoret eivat ole graniittia vaan jonkinlaisia sorakasoja. Eteneminen on vielakin hidasta mutta ne maisemat, voivoi kotipojat, ette voi uskoa kuinka upeita ne ovat. PanAmerica vaikenee, mutta vai hetkeksi.

Guatemala

Hopplaa, maa vaihtui. Toissapaivana oltiin sitten Teothiuacanin temppeleilla. Vaikkuttavia, mutta voivoi, ei Mexicon pojat huolehdi oikein aarteistaan. Oli vahan ransistynyt koko alue. Kaiken kruunasi hallintorakennus joka oli rakennettu taattua Neuvostoliittolaista arkkitehtuuria noudattaen. No ymmartaahan sen, valtion rahat menee rynnakkokivarimiehiin joita seisoo joka risteyksessa ja tietulliasemalla.
Lisaksi armejalla oli matkamme varrella ainakin tusinan verran tarkastuspisteita jossa pyssymiehet ampuma-asemista tarkastelivat ohikulkijoita. Me saimme olla rauhassa.
Meksikossa on kahdenlaisia koiria. Auton yliajamia tai niita jotka ovat kohta auton yliajamia. Kumpikohan loppuu ensin, koirat Meksikosta tai oljy maailmasta. Ehka evoluutio kehittaa Meksikon koirille sellaisen geenin joka pitaa ne poissa kaduilta.
Testasin tietulliaseman puomia ajamalla sita pain. Puomi jai toiseksi.
Lahdettiin sitten temppeleilta kohti Oaxacaa. Moottoritieta koko matkan. Kaunis kaupunki, hyva meno lauantai-iltana. Syotiin heinasirkkoja, paikallinen herkku.
Sunnuntaina sitten pikkutieta kohti San Christobalia jonne saavuimme pimeassa trooppisen sadekuuron saattelemana. Aseman hotelliin yoksi, jossa vaatteet oli aamulla yhta markia kuin illallakin. Ei ollut ilmastointia eika lammitysta.
Tanaan sitten kohti Guatemalaa. Rajalla meni 2.5 tuntia. Ei ehditty Antiguaan, ollaan jarven rannalla Pan-jotain nimisessa paikassa. Huomenna Antiguaan aamiaiselle ja sitten matka jatkuu.
Guatemala on taas hieman rahjaisempi paikka kun Mexico. Rahatkin ovat niin paskasia etta niista tuskin numerot erottuvat. Liikenne kutakuinkin Mexicon vertaista, teiden sarvikuonoja loytyy meikalaisen seuraksi.
Ei oo taallapain langatonta nettia, nettikahvilassa istun yksikseni ja naita kirjoitan. Nukkumaanmenoaika alkaa painaa joten terveisia kaikille kotipojille ja tytoille seka kaikille muille lukijoille tasapuolisesti. You are always on my mind. PanAmerica vaikenee, mutta vain seuraavaan nettikahvilaan saakka.

Temppeleita

Jepjep, eilen ajettiin 12 tuntia-500 km, tanaan 8 tuntia-300 km. Ei suju liikenne taalla Mexico Cityn nurkilla. Loppujenlopuksi tulimme tanne Teotihuacaniin neljan jalken iltapaivalla. Pysahdyttiin torille, tori tayttyi uteliaista. Taas sai olla keskipisteena. Poliisi rynnakkokivarin kanssa pysaytti liikenteen kun ylitimme katua, pienet pojat ja tytot pyori ymparilla ja otti kuvia kannykoillaan. Annoin viimeisen tiimi T-paidan yhdelle tytolle joka puki sen heti paalleen ja pomppi ympari toria onnellisena. Jotenkin lammitti sydanta.
Eilinen paiva oli tosi tuskallinen. Pikkutieta edettiin, kyla kylan jalkeen, jonoa koko ajan. Ohittelua, pomppuja puolentusinaa joka kylassa. Keskinopeus noin 40 km/h. Nahtiin tuore iso kolari. Yhden auton ikkunasta roikkui verinen kasi joka oli kiinni lituskassa ukossa. En katsellut tarkemmin.
Paivalla perustettiin uusi kerho tuon "parkkipaikalla kaatuneitten pyorien kerhon" lisaksi (jasenia jo monta). Kerhon nimeksi tuli "mutkassa kaatuneitten kerho". Yksi jasen joka toimii myos puheenjohtajana. Vahan naarmuja laukkuun, vilkun lasi rikki (mina korjasin muovipussilla). Tuuria matkassa. En kuulu viela kumpaankaan.
Tavattiin paivallisella sveitsilainen kaveri joka on kiertanyt maailmaa mopolla 28 kuukautta ja reissu ehka puolessavalissa. Asennetta, ottakaa mallia kotipojat. Kaveri on samassa hotellissa kun me joten kohtapuolin on lahdettava kaljottelemaan hanen kanssa.
Hotelli taalla Teotihuacanin kaupungissa on mielenkiintoinen. On ikaankuin tuntihinta ja kampissa vain iso parisanky. Pariskuntia tulee ja menee. Hassu juttu.
Huomenna aamusta temppeleille katsomaan auringonnousua ja sitten etelaan. Panama kutsuu. PanAmerica vaikenee, mutta vain hetkeksi.

Mopokauppa

Renkaiden etsiminen onkin kovaa tyota. Tyo palkittiin kun loydettiin Zapopanista kauppa nimelta Surtimoto. Oli kun olisi taivaaseen astunut. Kaikkea loytyy, samoissa tiloissa on renkaiden maahantuoja. Ja tama on Mexicon matkamotoristien koti. Porukkaa kaynyt tervehtimassa meita pitkin paivaa, johtajan mikrolla saan tata kirjoittaa. Sihteeri hakee kolaa kaupasta. Tama on mun paikka.
Tultiin tanne eilen, ajettiin Tequilan kaupungin lapi. Pojat pysahty tutkimaan aineen valmistusta ja makuja, mina ja Sami tultiin suoraan tanne. Ollaan oltu tuolla viinanpolttoalalla joten mitaan uutta tuskin olisi oppinut.
Tultiin maksullista moottoritieta noin 450 km, maksoi neljalta pyoralta yli 300 USD. Ei ollut ihme etta tie oli tyhja. Muut ajeli ilmaista pikkutieta. Niin mekin tasta lahtien.
Pyorat pitaisi olla kunnossa tanaan iltapaivalla, huomenna sitten matka jatkuu. Ollaan hieman aikataulusta jaljessa joten taytyy kiria. Panamassa taytyy olla kahden viikon kuluttua, eikohan se onnistu.
Tanaan pitaisi olla taas koko porukka kasassa. Treffit on hotellissamme, Posada Santa Fe. Kahden hengen huone 28 USD/yo. Ja ihan siisti ja hyva. Tykkaa tuo matkanjohtajakin.
Pistelen kuvia joku paiva, tai katselkaa matkanjohtajan blogia. PanAmerica vaikenee, mutta vai huomiseksi.

Vastatuulta Cortezin merella

Joopajoo, lauantaina lahdettiin rinta rottingilla satamaan, tullissa miehet kyseli papereita. Ei ollut sopivaa joten luukulle ostamaan. Myyja oli kuitenkin lahtenyt rokuli-iltapaivalle joten takaisin hotelliin. Kypsytti. Sunnuntaina uusi yritys ja BMW:lle saatiin paperit, mutta ei Hondille. Problema in computer. Ei auttanut, nelja bemaria (Petri, Sami, Pekka ja mina) lahti lautalla yli muut jaivat odottamaan La Paziin. Puoli yhdentoista aikaan vastapuolen rannassa upean ukkosen saestamana. Motelli sataman kupeesta, cerveezaa kaupasta, uima-altaalle ja nukkumaan. Aamulla lahikylaan etsimaan renkaita, loytyi kaksi. Seuraavaan kylaan 230 km , loytyi Hondiin renkaita. Hondat kayvat varmaankin huomenna vaihtamassa taalla Culiacanissa, meikapojat ajaa 720 km jonnekin jossa on rengasdiileri ja BMW-liike. Meikalaisella on kyydissa Sepon takarengas (tai Visan). Voivat vaihtaa kun saavuttavat karjen.
Kuumaa oli ajella, nestetta kului litra per puoli tuntia. Sellaista 38 ja paalle on pidellyt.
Ollaan kuitenkin jokseen aikataulussa. 15.10 pitaisi olla Panamassa jassa Stahlratte niminen alus odotta. Kunhan saadaan rengasruletti hoidettua ja paastaan itse asiaan niin eikohan se onnistu.

Viela on kesaa jaljella

Pari hukassa ollutta pollahti aamiaispaikkaan samaan aikaan. Viimeinen hukassa olija loytyi La Pazissa. Kaikki ovat nyt taalla vaikkakin kahdessa eri hotellissa. Ulkona vahan vajaa 40 astetta, kylla lampo korjaa luut. Ei loytynyt renkaita taalta joten huomenna mantereen puolelle etsimaan. Tietaa laivamatkaa, laiva lahtee klo 15 ja on seuraavana aamuna perilla. Kamera lakkasi taas toimimasta, ostin uuden. On merkkia fujifilm ja oli halpa. Toivottavasti kestaa taman reissun. Kuvissa italiaano joka on polkemassa PanAmericaa, muutama lisamutka ja 40.000 km. Tekee vapaaehtoistyota joka maassa. YK:n lapsityovoiman vastustamisretkella. Asennetta loytyy, ottakaa mallia kaikki kotipojat. Auringonlasku Baja Californian eramaan ylla. Eipa tuule lahdella, lampoa +37. La Paz.

Huomenna siis laivalle ja ylihuomenna matka jatkuu. Lisaa tiedotteita kun loytyy nettia, nyt kirjoittelen viiden tahden hotellin bussiness centerissa. Eivat muuten huolineet meita tanne eilen vaan lahettivat saman omistajan halvempaan hotelliin vieressa. Tosi hieno sekin. Ollaan senverran resupekkojen nakoisia. PanAmerica siirtyy merimatkailun piiriin ja vaikenee. Mutta vain hetkeksi.

Baja puolessavälissä

Aamulla internetistä vakuutukset, sitten sataman capitanolle ilmoittautumaan, nyt on paperit kunnossa. Aamiainen ja kello oli puoli kaksitoista. Tämä tiesi yöajelua.Lopputulos: kolme pyörää kartalla, yksi tauolla, seitsemän hukassa. Loppuillasta löytyi vielä neljä pyörää joten näin aamusta on kolme pyörää hukassa maailmalla. Pojat lähti intoa piukassa väärää tietä kohti rantaa. Tänään La Paziin, eiköhän siellä kaikki kohtaa.

Passintarkastus

Saatiin välttämättömät huollot tehtyä ja puoli neljältä lähdttiin kohti etelää. Yritettiin ostaa vakuutuksia rajalta mutta siellä myytiin vain autoille. Jatkettiin matkaa ja hups, oltiin Mexicossa. Ei passintarkastusta, ei tullia, ei mitään. Eikä me olla poistuttu USA:sta virallisesti, ei ole Mexicon turistikorttia eikä vakuutuksia pyörille. Viva vapaus ja vallankumous.

Tarkoituksena on ajaa Baja California kahdessa päivässä ja olla La Pazissa kolme yötä. Saadaan huollot tehtyä ja vähän huilattua. 

Mexicoon saapumisen huomaa siitä että tiet huononee, ovat toki parempia kuin  Suomessa. Hotellissa on vain yksi pyyhe per kärsä, pohjoisempana niitä oli vähintään neljä. Että sillai. PanAmerica vaikenee ja jatkaa Väli-Amerikassa.

Kuvissa Baja California, missä asioilla ison puun takana, pitkä silta sekä auringonlasku tänä iltana. Kuvia puuttuu välistä kun otti tuo kamera väliaikaisen lopputilin. Nyt vaikenee PanAmerica.

Vanhana työntekijänä

Laitoin ne +2 nenälle ja aloin tutkimaan lopputilin ottanutta. Räpläsin kaikkia nappeja ja availin luukkuja. Hups, taas toimi. Kuten Peterin tietokonekin. Taisi olla äijässä vika. Otin töihin vanhana työntekijänä.

Lopputili osa 2

Joo, kameran ruutuun tuli teksti "eronnut vakituisesta palveluksesta" tai jotain sinnepäin. Kävin ostamassa +2 silmälasit mutta ei auttanut, ei toimi. On siis ottanut lopputilin. Taitaa tulla asiaa kamerakauppaan.

Ajeltiin toissapäivänä Yosemiten ja Death Valleyn läpi ja eksyttiin matkanjohtajasta. Eikä ollut minun vika, eihän. Oltiin yötä Nevadan puolella kasinossa ja aamulla Petteri ja kolme muuta punakuonoa löytyi Bakeristä hotellin uima-altaan vierestä. Meno oli kun holiday-boyseilla konsanaan. Hakuna matata.

Matka jatkui tänne San Diegoon jossa piti olla huoltopäivä. Kävin äsken Bemariliikkeessä, ja sanoivat että huoltopuolella on yli 2 viikon jono. Taitaa olla parempi lähteä Mexicoon. Tai etsiä joku toinen liike.

Lopputili

Eilen sitten tapahtui se katastrofeista suurin, kamera lakkasi toimimasta.  Eikä toimi tämän Peterin tietokonekaan. Joten ei kuvia eikä juttuja. Kaikki hyvin, huomenna huoltopäivä ja sitten Mexicoon. 

Pitka silta

Eilen lahdettiin sitten aamukahdeksalta ajelemaan etelaan. Moneen mutkan kautta paadyimme noin 150 km pohjoiseen San Fransiscosta. Paiva kului pienilla teilla ja Redwood metsissa. On muuten puilla kokoa siella. Ja ikaakin loytyy toistatuhatta vuotta. Yota olittin alkuperaisen PanAmerican eli highway 1 varrella kunnon villin lannen hotellissa. Huoneeseen mahtui sanky ja virsikirja. Vessat je pesuhuoneet olivat kaytavalla. Aamutoimetkin sujui rivakasti kun jonkun torttu oli tukkinut vessapytyn.
Tanaan sitten toteutui yksi unelma, ajoin Golden Gaten yli. Paiva pyorittiin San Fransiscossa, ajettiin ylamaki alamaki ja katseltiin rannalla merileijonia. Illansuussa jatkettiin matkaa itaan, ollaan nyt Sonora nimisessa kaupungissa. Yosemiten luonnonpuisto on tuossa vieressa. Huomenna sinne ja sitten viela kohti Dead Valleyta. Ollaan hieman aikataulusta jaljessa mutta eramaassa sita on helppo ajaa kiinni. Maanantaina illalla pitaa olla San Diegossa, tiistaina pitaisi vaihtaa Samin keulaan tiivisteet jos ovat saksasta tulleet. Eli ajelemista riittaa.
Hauska oli kurvata Golden Gaten sillanpielessa olevaan taukopaikkaan. Hetkeksi ihmisilta loppui mielenkiinto siltaan ja se kohdistui meihin. Kyselioita ja ihmettelijoita riitti. Sai seista monen vieressa kun kuvia otettiin pyorista. Muutenkin taytyy sanoa etta 11 suomalaispyoraa saa uskomattoman paljon huomiota matkalla. Ja monta vanhempaa rouvaa on kaynyt juttelemassa, johtuukohan se meikalaisten iasta vai olivatko mummelit nuorempana parinasussuja.

Tyyni Valtameri

Aamukahdeksalta liikkeelle, löydettiin oikopolku joka osoittautui kälyiseksi kinttupoluksi. Ajeltiin muutama tunti pöpelikössä, olo oli kuin suoraan Syvä Joki elokuvasta. Huoltoasemalle päästyämme edessä oli bensan vieminen tienposkessa seisoville Hondille, bensat toimitettiin BMWllä, kuinkas muuten.

Iltapäivällä edessä aukeni Tyyni Valtameri. Ajettiin etelään rantatietä pitkin ja majoittauduttiin merenrantamotelliin. Huomenna vuorossa San Fransisco.

Kuvissa St Helenan tulivuori, eihän me hukassa olla, pojat syö vatukoita ja matkajohtaja selvittelee reittiä, auringonlasku tyynellä valtamerellä.

Vuoria

Eilen olikin vuoripaiva, koko paiva mutkatieta etelaan. Katseltiin Mt Raineria ja sen lumihuippua, seka St Helena. St Helena on se tulivuori josta -80 possahti koko kylki taivaan tuuliin. Komeita kivikasoja molemmat.
Yovyttiin Portlandissa ja tanaan matka jatkuu etelaan ja rannikolle. Mopoilua tiedossa aamukahdeksalta auringonlaskuun.

Pojat kävi kylässä

Svenin auto

Packard, 1935, 12 sylinteriä, 12 litraa. Ollut Clark Gabelella, kyydittänyt sillä Greta Garboa. Sven väitti että on uudet autot liian kalliita. Näitä tehty 20 kpl, 1 myynnissä netissä, hinta 190.000 talaa. Svenillä myös yksi 1925 mallinen Packard.

Hyvät sukat

Käyttäkää hyvät ihmiset villasukkia. Meikäläisellä oli jalassa kaksi viikkoa samat eikä haissut yhtään jalkahielle. Kämppäkaveri tarkasti asian joka aamu haistelemalla niitä. Välillä oikein pyysi saada haistella. Eikä haissut, näin on.

Vapaapäivä

Vapaapäivää vietetään pyörän pesun ja huollon merkeissä. Illalla tehdään pieni kaupunkikierros. Pyörä saatiin viimeisteltyä liimaamalla loput tarrat ja asentamalla BMW venttiilihatut (löytyi paikallisesta bemari-liikkeestä). Lämmintä on tänäänkin, huomenna matka jatkuu.

Kuvissa Mikon Volvo Amazon -64, 1 miljoona kilomeriä, 1 omistaja. Lisäksi kartta pyörän keulassa, näkymä Mikon saunan ikkuasta sekä Mikko (oik) ja Sven. Tänään ilalla mennäänkin Svenin luo kyläilemään. Kavereita riittää.

Huh hellettä

Tulla tupsahdettiin tänne Seattleen, 600 km, aamulla -4.5 astetta, hetken päästä hellettä. Nyt istutaan Mikon terassilla ja juodaan yllätysyllätys kaljaa. Yksi sikspäkki alkoholitonta on juomatta. Seuraavaksi on vuorossa sauna ja makkaraa. Mikko on Peterin äidin veli tai jotain sinnepäin.
Naapurin ukko, ruotsalainen herrasmies nimeltä Sven, tuli maasturilla ja lahjoitti radio-ohjattavan veneen. Hänen yrityksensä valmistaa niitä, tai ainain jakelee niitä motoristeille. Nyt kiireen vilkkaan Titicaca-järvelle ajelemaan.
Lämintä piisaa siis, huomenna huilipäivä ja tiedossa pyörän huoltoa. Ja blogin päivitystä.
PanAmerica siirtyy ansaitulle tauolle.

100 mailia

Paikan nimi on 100 Miles House, takana taas 800 km. Upea ilma parhaimmillaan +23 tai jotain sinnepäin. Keveni vaatetus kertaheitolla. Olemme saapuneet sivistyksen pariin, tyhjät tiet on mennyttä aikaa. Maisemat on toki säilyneet upeina, joskin ovat saaneet hieman urbaanin leiman. Tienposkessa seisoo karhujen sijasta liftarit. Liikenteen lisääntyessä etenemisvauhti hidastuu tänään ajettiin 11 tuntia. Huomenna Seattleen jossa huilipäivä. Aika jättää Kanada taakse, on tämä senverran kallis maa. Matkat on kilometreinä, bensa litroina joten helppo pysyä kartalla. Bensa maksaa 1.5 kanadan taalaa litralta, kanadan taala=USD, molemmilla voi maksaa missä vaan. Hyvää alkavaa työviikkoa Suomeen, täällä jätkät senkun porskuttaa.

Go south

Now we are in Canada, on monday we will be crossing the US boarder, hope the weather will be warm then.

Eilen illalla Petteri punaisine kuonoineen (ulkona +1 aste) tupsahti hotellin baarin jossa muistotilaisuus oli menossa. Oli yhdeltä matkalaiselta katkennut ketjut (nimim. säädin ne itse) ja aika tuhraantui siinä. Petteri oli saanut uuden takakummin (nimim. en paineita tarkastele ja kyllä siinä vielä pintaa on). Kaikki hyvin ja aamulla matka jatkui etelään. 800 km ja ruska alkoi vähentyä. Koko päivä upeissa vuoristomaisemissa ja pääosin aivan sileällä asfaltilla.

Parkeerattiin New Hazeltoniin, muistuttaa jotenkin Paraista, monellakin tavalla.

Paljon on tarinoita mutta ei niitä tässä kiireessä ehdi kirjoittamaan. Parin päivän päästä pitäisi olla Seattlessa jolloin tarinaa ja kuvia tulee nettiin. Katsokaa matkanjohtaja blogista kuvia, hän päivittää niitä yökaudet.

Pitäkää lippu korkealla ja silmällä mitä Ilkka Kanerva tekee. PanAmerica vaikenee hetkeksi.

Missä miehet ratsastaa?

Etsintäkuulutetaan matkanjohtaja ja kaksi matkalaista matkalla jossain Kanadassa. Tuntomerkkeinä sileä tai uusi takarengas, kauhia pakaasi pyörän päällä tai muuten epäillyttävästi kameran kanssa hiipivä heebo. Löydettäessä toimitettava Visan blogissa olevaan osoitteeseen.
Kuka saunaillassa veikkasi että kahdeksan pääsee perille. Ei ole vahvoilla hän.

Missä ollaan?

Oikea vastaus Kanada, Watson Lake. 870 km pohjoista maantietä ja aikaa kului 9 tuntia. Hidasteltiin turhan paljon mm. ylimääräisellä tauolla. Kaksi retkikunnan jäsentä on kadoksissa, lisäksi matkanjohtaja lähti puolessavälissä renkaanvaihtoon eikä ole sen jälkeen näkynyt.
Muuten olo on raukea hyvän ajopäivän jälkeen. Huomenna matka jatkuu etelään. Jarmo, meistä vanhin ja viisain, epäili että ilmat eivät lämpeä ennekuin päästään ruskasta ja lumihuippusista vuorista eroon. Illallisaika painaa päälle joten PanAmerica vaikenee, mutta vain hetkeksi.

Paikallinen harrastus

Täälläpäin maailmaa liikennemerkkien ammuskelu on jokapojan huvia. Esimerkkikuvassa on Coltin lisäksi taidettu pamauttaa myös haulikolla. Olisipa pyssy mukana niin voisi harrastaa....

Taitaa olla nukkumaanmenoaika.

Onnellinen mies

Vatsa täynnä korpuksi paistettua lohta. Huonoin päivällinen tähän asti. On siis aika palata muistoissa viime maanantaihin.

Aamulla meillä oli edessä , jo retkikunnan jäseniksi muodostuneiden autojen, Ponun ja Krissen palauttaminen isännälle. Olimme aikoinaan vuokranneet ne kolmeksi päiväksi. Automatkailu kun jatkui odotettua pidemmälle soitimme välillä isännälle ja pyysimme lisää aikaa. Joka kerta hän kysyi ensin "where are you" ja sen jälkeen sanoi "call me when you are back". Isäntä ei ollut mikään smalltalk-mies vaan suoraselkäinen ja selväsanainen. Suomalaisittain lähes karpaasi.

Kurvattuamme vuokraamon pihalle isäntää ei ensin näkynyt. Löntysteli sitten tien toiselta puolelta luoksemme, otti autojen avaimet ja kysyi "wanna see my bulldozer". Miehellä oli pieni puskutraktori. Hän ylpeänä hyppäsi kuskin paikalle ja antoi meille näytteen miten tonttia maisemoidaan. Tovin katseluamme heilutimme hyvästit isännälle joka jäi möyrimään pihalleen. Lähdimme hiljaisuuden vallitessa kävelemään kohti aamiaisravintolaa. Hetken kulutta Peter puki ajatuksemme sanoiksi "hän oli onnellinen mies".

Back in USA

Kullankaivuukaupungin jälkeen suuntasimme etelään. Reilu viisisataa kilometriä ja oltiin Whitehorsessa. Vasemmanpuoleiseen takalaukkuun oli palanut reikä. Tänään menikin puoli päivää remontissa, korjattiin myös parin pikkubemarin seisontatuki. 

Biljardisalista löytyi Shane joka neuvoi meidät Markin puheille. Mark ohjasi meidät pieneen pajaan jossa korjattiin liikkuvia laitteita. Seisontatuet tehtiin uusiksi umpiraudasta ja meikäläisen laukku korjattiin alumiinilätkällä. Seisovat pikkubemarit kukin omalla tavallaan (ei oo helppoa seisontatuen valmistaminen).

Matka jatkui Hainesiin USA:n puolelle. Ohjelmassa on karhujen bongailua. Joella karhut söivät lohia, yksi löntysteli muutaman metrin päästä ohitse. Paikalla oli vartijat pippurisumuttimien kanssa. Sumutin oli sammuttimen kokoinen. 

Lautta lahden yli ei kulje enää joten huomenna on tiedossa 400 km paluumarssi samaan pisteeseen josta aamulla lähdimme ja lisäksi 600 km etenemistä. Tai minne sitä nyt ehtii.

Kullanhuuhdontaa

Now we are on the road, not cloaser to Ushuaia but a little bit more to the east and heading south. Our location for the moment is Dawson city, the heart of the Klondike gold rush.

Jepjep, maanantaina päästiin sitten tien päälle neljän aikaan. Pyörät oli suurinpiirtein ehjiä, muutaman pikkubemarin sivujalka oli vääntynyt ja hiukan naarmuja. Ajettiin 200 km, yövyttiin Sheep Mountain Lodgessa vuorten sylissä.

Aamu valkeni +4 asteen lämpötilassa, matka jatkui Tokiin ja sieltä Top of the world-highwayta pitkin Dawson Cityyn. Loppupätkä oli todella upea vuoristotie ja näkymät mahtavat. Tie oli märkä soratie joten miehet ja pyörät olivat sen näköisiä illalla.

Tämä Dawson City on Yukonin toiseksi suurin kaupunki ja kultaryntäyksen pääpaikka. Täällä on aika pysähtynyt, kullankaivajia löytyy vieläkin. Toki myös turisteja ympäri maailmaa.

Maa vaihtui myös eilen ja on nyt Canada. Tänään etelään Whitehorseen, puolen tunnin päästä lähdetään. Lisää tarinaa ja kuvia kenties seuraa. PanAmerica vaikenee, mutta vain toistaiseksi.

Siellä mistä lähdettiin

Finally tomorrow, after one week delay, we will get our bikes and start our trip. During the last week we made a round trip in Alaska, now we have seen it.

Töttörööö..... Alaskan kierros täyttyi tänään kun palattiin Anchorageen. Kävin kolkuttelemassa sataman portteja ja siellähän se laiva jo purki konttikuormaansa. Sataman päällikkö käski tulla maanantaina kahdeksalta uudestaan. Sataman vartia oli joskus työskennellyt Helsingin satamassa ja asunut Punavuorenkadulla. Väitti että siihen aikaan ei kontteja hukattu. Oi niitä aikoja.

Eilen lähdettiin sitten Valdezista ja ajeltiin pikkuhiljaa Palmeriin jossa majottauduimme aitoon amerikkalaiseen tienvarsimotelliin. Tehtävänä oli selvittää onko tämä se paikka jossa TV-sarja Twin Peaks kuvattiin. Ravintolassa eivät olleet kulleet koko sarjasta, huoltoasemalla sanoivat että maybe, koska sellainen sarja kuvattiin. Todisteita löytyi kadun nimen ja yhden kyltin muodossa. Lisäksi voimalaitos muistutti sarjassa ollutta, ehkä. Jäi selvittämättä.

Nyt istutaan sitten Travel Innissä jossa lyhyen tähtäimen suunnitelmana on syödä jotain ja juoda yhdet kaljat. Pitkän tähtäimen suunnitelmana on lähteä huomenna ajamaan niin pitkälle kun päivää riittää. Ilmat on tällä hetkellä ihan ok, illat aamuja lämpimimpiä joten baanalle vaan jos on pyörät alla. Talvi painaa päälle, odottelevat lunta lähiaikoina. Laitan taas kuvia kun ehdin, matkanjohtajan blogista löytyy varmaan tuoreita.

Syksy saapuu

Fairbanksista käännettiin automme, Krissen Ja Ponun, keulat kohti etelää. Vahvistetun tiedon mukaan pyörät ovat Anchoragessa sunnuntaina 7 pvä. Aikaa kulutettiin seuraavaksi paikassa nimeltä Paxston. 7 hengen kylä jonka keskustan ainoassa ravintolassa ja rakennuksessa oli yhtä aikaa 16 suomalaista. Meidän lisäksi sinne löysi 4 Helsinkiläistä kalaretkeläistä. Olimme vallannet viimeiset huoneet joten hesalaiset jatkoivat matkaa hampurilaispäivällisen jälkeen. Illalla majataloon tuli armeija tietyöläisiä läheiseltä tietyömaalta. Suomalaiset jäivät vähemmistöksi.

Eilen matka kohti etelää jatkui, seurattiin Alaskan öljyputkea kohti Valdezin kaupunkia. Tänne olikin syksy tullut, vettä sataa ja lämpötila hieman plussan puolella. Eipä tarvi hikoilla pyörän selässä ensi viikolla.

Pojat lähti aamutuimaan kalaan merelle, minä istun Peterin ja Visan kanssa aamiaisella. Päivä varattu chillailulle, huomenna matka jatkuu kohti Palmeria eli Twin Peaksia. Hiukka heikot kentät täälläpäin muailmaa mutta kirjoitellaan lisää viimeistään Anchoragessa sunnuntaina.

Noissa kuvissa on Alaskan ruskaa, mönkijä (niitä on täällä paljon) kivärikotelolla, Krissen lämpömittari ja kompassi vähän ennen Fairbanksia, sekä nukkumaanmenoaika kun mirrit alkaa pyllistelemään.

Tökkkiiii

Ei ollut kontti tiistain laivassa, nyt sanoivat että 7 päivän laivassa on.....ehkä. Oli tiistain laiva ylibuukattu. Haistakoot huilut koko Viktor Ek, jos ei kontti lähde 4 päivä niin lähdemme sitten Seattleen. Hiukka alkaa panta kiristämään pääkoppaa. Helpotusta haetaan Fairbanksista jonne saavuttiin juuri.
Kumma paikka tämä Alaska, mitä pohjoisemmaksi mennään niin sen lämpimämpää, täällä illansuussa +21. Ajettiin tänne todella upeissa maisemissa, alkava ruska, täysin sininen taivas. On aavaa lakeutta, vuoristoa lumihuipuilla. Eikä ruuhkia. Käytiin Denalin kansallispuistossa ja nähtiin hirvi, jippii. Ei ollut hirvi sen suurempi kun suomessa, eli se siitä että kaikki täällä on suurta.
Meidän Chrysleristä katosi vilkut ja parkkipaikalla huomasin että syylari vuotaa. Kohta ollaan kait jalkamiehenä taas. Onneksi ei ole montaakaan sataa mailia Anchorageen.
Kännykkä toimii taas täällä, tuolla jänkhällä tarvis olla 3G vehkeet, mutta kun ei ole. Ilta kuluu taas Viktorille soiteltaessa vaikka tuskin se mitään auttaa. Liittykää kaikki kansa Viktor Ekin vastaiseen liikkeeseen.
Laitan kuvia sitten kun pääsen tuohon Peterin läppäriin käsiksi. Mokoma naputtelee sitä itse kaikki illat vaikka sovittiin että se on yhteiskäytössä ;)

Matkalla pohjoiseen

PanAmerica, mikämikäpäivä

Lähdettiin sitten aikaa kuluttamaan tänne pohjoiseen. Pyörien saapuminen on vielä hieman auki, toinen sanoo että huomenna ja toinen että 7 päivä. Vuokrattiin pari tila-autoa ja käytiin lauantaina Kenain niemimaalla katsomassa jäätiköitä ja valaita. Sunnuntaina lähdettiin pohjoiseen ja päädyttiin Talkeetnaan. Vieressä on Pohjoisamerikan korkein vuori Denali eli Mount McKinley. Tänään aikaa kulutettiin jokiristeilyllä, lentoretkellä ja muutama kävi lohijoella. Illan mittaan pitäisi selvittää pyörien kohtalo, jos 7 päivä on voimassa matka jatkuu pohjoiseen. 

Kuluu se aika näinkin. Kuvissa autovuokraamo mallia Anchorage, jäätikkö, Talkeetnan

 keskusta sekä Denali vesisuihkujokiveneestä vai mikä se nyt oli. 

Lisää juttua tulee aina kun löytyy internettiä. Jos jonkun mielestä Lappi on korpi niin mikäkö tämä mahtaa olla.