Testamentti

Mika saa 11 keski-ian ohittanutta miesta ja 1 naisen ajamaan maailman pisimman valtatien, PanAmerican. Kotimatkan alkaessa talla Buenos Airesissa sita on aikaa ihmetella.
Olimmeko etsimassa kadonnutta nuoruutta, todistamassa itsellemme, tai jollekin toiselle jotain. Halusimmeko vaan ajaa moottoripyoralla, kadota hetkeksi oravanpyorasta.
Yhta vastausta on vaikea loytaa, se koostuu jokaisella varmaan monesta eri palasesta.
Kaikilla oli erilaiset taustat, erilaiset moottoripyorailytaustat ja kokemukset.
Omalta osaltani uskon etta eniten halusin nahda, kokea, haistaa ja maistaa maailmaa. Nain nopealla aikataululla ei ehdi tutustumaan mihinkaan perusteellisesti mutta joka paiva pystyi bongaamaan jotain uutta. Kokea hetkia, paikkoja, ihmisia, tunteita. Carpe Diem.
Ihmisten ystavallisyys, auttavaisuus, uteliaisuus yllattaa minut aina. Yhtaan uhkaavaa tilannetta en kokenut, vain hymyilevia ihmisia. Sellaista kai se on kun kohtaa ihmiset ihmisena eika panssarivaunulla.
Kiitan tassa kaikkia blogini lukioita siita etta olette jaksaneet lukea hopinoitani. Kiitos kaikista kommenteista, Urpon terveiset lammitti todella kesken synkan bensapumppuprojektin.
Kiitokset kaikille minun tukijoille, maallisen seka henkisen puolen. Ilman teita ei olisi hommasta tullut mitaan.
Kiitokset Motomarketin pojille ja Jukalle. Ilman teita olisin viela matkalla.
Kiitokset matkakumppaneille etta kestitte minua niin pitkaan.
Kiitokset kaikille yhdessa ja erikseen, meikalainen odottaa etta paasee kotiin ja saunaan.
Ehka "Hukassa Maailmalla" palaa jonkun toisen reissun yhteydessa.
PanAmerica vaikenee minun osalta lopullisesti ja ikiajoiksi.